Veeti & Primis, HeB (506s)Mun ja Primiksen alkutaival ei ollut lähtenyt kovin hyvin etenemään. Meillä oli nyt kaksi pistettä, ja molemmissa osakilpailuissa olimme kahden viimeisen joukossa. Ja mun piti olla kilparatsastaja?!
Noh, joka tapauksessa, päätin ryhdistäytyä, vaikka tällä hetkellä ei ehkä ollut se paras aika, kun Dongollekin kävi mitä kävi. Mielummin makaisin vain omassa lämpimässä sängyssäni ja unohtaisin koko tallielämän. Nostin vihaamani rungottoman satulan valkoisen huovan kera Priian selkään. Tänään ei ollut mikään maailman parhain Priia-päivä, sillä sitä kiukutti niin kovasti, osittain ällöttävän ja märän kelin vuoksi. Just joo, mikä hienohelma.
Ennen kuin olin edes saanut valkoiset fleecepintelit Primiksen jalkaan, ne olivatkin jo aivan ruskeat ja sotkuiset. Jes, ollaan tosi edustava kouluratsukko! Huokasin ja nousin maantasalta pitkille koivilleni. Priia lähti nätisti kävelemään vierelläni kuten kiltti ratsastuskouluponi, mutta mä tiesin että se tulisi olemaan tänään aivan kauhea riiviö. Sen näki sen silmistä.
Kiipesin arabitamman selkään ja päästin sen kävelemään löysin ohjin ympäri maneesia. Toivoin kovasti, ettei Primis säikähtäisi vaikkapa maneesin rämisevää kattoa tai muuten vain seinää. Huokasin syvään ja valmistauduin jo pierupukkiralliin, mutta yllättäen arabi olikin aivan rauhassa.
Kootessani ohjat käsiini, Priia päätti purkaa kiukkunsa ilkeään vinkaisuun ohitse kävelevään ratsukkoon. Huokasin syvään ja pyysin tammaa aktiivisempaan käyntiin.
Anke käski aloittelemaan omatoimisella verryttelyllä, mutta painotti tasaista muotoa, joka Helpossa Beessä olisi yksi eniten merkittävä asia.
”Veeti, rauhoita kättä. Se ei tosiaankaan pysty tukeutumaan kuolaimeen jos se on noin epävakaa. Älä ylimyötää liikkeen mukana, vähän pienempikin riittää!” nainen vinkkasi keskeltä maneesia.
Pikkuhiljaa tammani alkoi rauhoittua ja alkoi käyttää selkäänsäkin. Laukka oli aluksi aikamoista räpellystä, mutta lopulta sain hevoseen edes vähän kontrollia.
”Noniiin, alettaisiinkos sitten hommiin?” Anke huikkasi saaden vastaukseksi epämääräistä olinää.
Tämänpäiväinen valkkumme käski panostamaan pohkeenväistöihin. Okei, sehän passaa! Pohkeenväistöt kun eivät olleet meidän bravuurilaji.. Priia otti nokkiinsa heti ensimmäisestä väistöavusta ja pudotti itsensä pois peräänannosta ja kulki kuin väärinpäin käännetty kameli.
”Veeti, koeta rauhoittaa noita apuja. Sen ei tarvitse kulkea noin jyrkässä kulmassa näin aluksi.”
Kun väistöt onnistuivat edes hiukkasen verran, ja muutama askel saatiin onnistumaan, oli vuorossa ravissa askeleenpidennyksiä. Muutaman ensimmäisen kerran aikana tammani loikkasi laukalle, eikä tahtonut hidastaa lainkaan.
”Istu, istu, istu istu istu istu ISTU!” Anke kiljui keskellä kenttää.
En edes itse huomannut jääväni jalustimien varaan seisomaan, kunnes naisen kiljunta herätti minut todellisuuteen. Hieman nolona ehdotin, josko joku toinen voisi jatkaa tehtävää.
Tämän päivän valmennus ei ehkä ollut se juttu, jota voisin kutsua onnistuneeksi. Neiti Arabialainen ei millään tahtonut toimia haluamallani tavalla, ja vielä kaiken kukkuraksi olin onnistunut nolaamaan itseni kaikkien edessä. Valmennuksen loppuverkkojen aikana pysäytin Priian katsomon eteen. Puisilla penkeillä valmennusta seurannut Kaisu nousi ylös ja käveli lähemmäs meitä.
”Onkohan mun nyt järkeä lähteä kisaamaan tän kanssa, kun pelkät normitreenitkin on menneet näin huonosti”, mumisin kiukkuisena.
”Totta kai lähdette kisaamaan! Se on ihan ymmärrettävää, ettei sun tee nyt mieli ratsastaa, eikä kaikki ihan toimi. Ei mullakaan toimisi tuossa tilanteessa. Pää pystyyn ja nokka kohti uusia pettymyksiä, eiks niin?” nainen tsemppasi hymyillen.
”Niin no, ehkä me voitaisiin ainakin yrittää”, hymähdin ja käänsin Priian takaisin muiden ratsukkojen sekaan.
Päästin ohjat liukumaan sormieni välistä löysiksi, jolloin Primis sai venyttää kaulaansa hieman ei-niin-arabimaiseen muotoon. Ehkä me tästä vielä noustaisiin?
(Näistä kai 4 arpaa?)
