|
|
Post by Inga-Stina on Apr 2, 2017 22:06:43 GMT 2
Vikentiy
''Viki''
5-vuotias ahaltekinhevosori
om. Inga-Stina (VRL-13048)
|
|
|
|
Post by Inga-Stina on Apr 4, 2017 15:39:40 GMT 2
1. Saapuminen Newerraan
Jos joku olisi joskus tullut mulle sanomaan, että mä muuttaisin Svolværista Suomeen ja omistaisin ahaltekinhevosen, mä olisin nauranut ihan kippurassa.
Mutta ei mua paljon naurattanut, kun jouduin muuttamaan Suomeen. Ja vielä vähemmän, kun mulla oli kauppakirja kädessä.
Koko ruljanssi alkoi siitä, kun mä yritin etsiä itselleni jonkinlaista ponia. Olin jo pitkään kinunnut omaa konikoopperia, ja helmikuun lopulla äiti viimeinkin kyllästyi mun jatkuvaan vänisemiseen siitä, kuinka mä halusin ratsastaa ja halusin oman ponin jiiänee. Ruvettiin siis etsimään jotain sopivan tasoista ja hintaista ponia, ja hommattiin jo tallipaikkakin läheiseltä tallilta.
Me etsittiin ja etsittiin, mutta ponia ei vaan tuntunut löytyvän. Mä olin jo jutellut jonkin aikaa venäläisen Natalian kanssa, jonka perhe omisti jonkun ahaltekinhevossiittolan Pietarin lähellä, ja se yritti kovasti myydä mulle jotain kahdeksanvuotiasta oria, joka olisi hyvä estehevonen ja vieläpä mukava käsitellä (tai niin hän ainakin sanoi, mene tiedä). No, mä ilmoitin äidille että me lähdettäisiin Venäjälle hevosta katsomaan.
Äiti tietysti ajatteli että mä olin kilahtanut ihan lopullisesti. ''Tiedäthän sä minkälaisia ahaltekinhevoset on? Ne ei ole mitään poneja'', se sanoi ja mä vain nyökyttelin. Seuraavana aamuna me startattiin auto, haettiin koppi perään ja lähdettiin köryyttelemään kohti Venäjää.
Pitkän ajomatkan jälkeen siittolalle saavuttuamme meitä oli jo vastassa valmiiksi varustettu hevonen myyntijoukkoineen. Mentiin maneesille, mä hyppäsin selkään ja koeajoin hevosen, joka ei kuitenkaan ollut yhtään kiva. Me jo kiiteltiin, hyvästeltiin ja äiti jo kerkesi toitottamaan mulle bensan haaskauksesta ja turhasta reissusta, kun pihalle tuotiin toinen hevonen.
Vaalean orin nimen kerrottin olevan Vikentiy, ja se oli kuulemma edellistä kolme vuotta nuorempi, ja ei ihan yhtä hyvä hyppääjä. Päätin kuitenkin kokeilla vielä tätäkin, ja voi pojat, että kannatti!
Tämä oli ihan toista maata kuin edellinen - pehmeät liikeet, herkkä ja kaikki. Hypättiinkin (eikä se edes ollut mikään huono hyppääjä), jolloin ori kuumahti, mutta ei se haitannut, mä nimittäin halusin tämän.
Päivän päätteeksi mulla olikin oma hevonen kopissa ja kauppakirja kädessä, ja me oltiin köyhdytty kaksitoista tonnia. Orin hinnan kuullessaan äidin hiukset nousivat pystyyn, mutta se onnistui tinkimään hinnasta pois vähän. Sain kuulemma myös mennä töihin ja ostaa itse hevoseni jatkossa. Ja sen varusteet myös. Ja maksaa tallivuokran sekä tehdä enemmän kotitöitä ja siivota huoneeni mukisematta.
Oli jo ihan liian myöhä, kun meidän auto kaarsi tallin, Newerran, pihaan. Äiti oli jo kerennyt ilmoittamaan tallin omistajalle pienestä suunnitelmanmuutoksesta, jonka kyseinen henkilö oli vissiin ottanut vastaan ihan hyvillä mielin, koska minkäänlaisia vastalauseita ei kuulunut. Tai no, kuka nyt kieltäytyisi rahasta.
Meitä pihalla oli vastassa vaaleahiuksinen nainen, joka esittäytyi Kaisu Mäntykoskeksi, tallin omistajaksi. Me käteltiin ja otettiin Viki pois kopista.
Kun Viki oltiin saatu asettumaan taloksi tallin reunakarsinaan, me käytiin läpi kaikki asiat, mitä nyt hevosen talliin tuomiseen kuuluu. Kaisu myös kertoi tallista ja tiluksista. Olisin mielelläni kuunnellut enemmänkin, mutta mä olin yksinkertaisesti niin väsynyt, että asiat menivät korvasta sisään ja toisesta ulos.
''...Ja tässä on nämä kaapit, minne voit laittaa tavarat.''
''Täh?'' Kaikki meni tosiaankin ihan ohi multa tähän kellonaikaan.
Kaisu hymyili ja toisti sanomansa. Siinä vaiheessa mä tajusin, ettei Vikillä ollut mitään muita tavaroita, kuin ikivanha villaloimi, kulahtanut riimu sekä purkaantunut riimunnaru ja pölyharja, jonka harjakset sojottivat joka ilmansuuntaan.
''Onhan mulla omia ratsastustavaroita, mutta ne on kotona nyt. Ja Vikillä ei taida olla oikeen mitään'', mä kerroin.
Pitäisi käydä shoppailemassa mahdollisimman pian. Ja mikäli äiti ei maksaisi enää mitään, sponsorin hommaaminen olisi myös mun ainakin kilometrin mittaisella to do-listalla.
Ennen kotiin lähtöä mä kävin vielä lepertelemässä orille, ja lupasin tulla äkkiä takaisin. Pitäisihän meidän tutustuakin kunnolla! Jotenkin mun oli vaikea uskoa, että mä omistin nyt hevosen - ja vielä näin hienon yksilön.
Oii oon niin ilonen että tulit Neween <3 Ja hienon taustan kirjoitit hevosellesi! Se onkin komia poika <3 Odotan innolla teidän seikkailuja <3 // Kaisu
|
|
|
|
Post by Inga-Stina on Apr 15, 2017 9:10:37 GMT 2
2. Harjailua ja tutustumista
Mä saavuin tallille pikapikaa koulun jälkeen pyöränromullani. Olin ja pari päivää sitten käynyt viemässä kaikki mun, sekä Vikin (isin rahoilla ostetut) kamppeet kaappihuoneeseen. Mä olin myös kerennyt tutustumaan muihin tallilaisiin samalla.
''Päivää!'' Kaisu moikkasi, kun me tavattiin tallin käytävällä. Mä moikkasin takaisin, ja nainen kertoi, että Viki oli tarhassa, ja selitti mulle reitin. Nyökyttelin vastaukseksi ja lähdin hakemaan orin riimua.
Riimu oli vielä uutuuttaan kiiltelevä, käyttämätön, musta nahkariimu. Mä nappasin samalla myös tummansinisen riimunnarun, sekin uusi, ja lähdin tarhoille.
''Vikii!'' Mä huutelin ja viheltelin hetken, ennen kuin huomasin orin olevan vasemmanpuoleisessa tarhassa. Viki antoi helposti kiinni, ja me lähdettiin kävelemään takaisin talliin.
Noniin, mä mietin itsekseni, kun talutin orin sen karsinaan. Otin riimun pois Vikin päästä, vedin karsinan oven kiinni ja lähdin hakemaan harjapakkia. Mä olin tänään päättänyt tutustua oriin paremmin, ja mikä olisikaan parempi tapa aloittaa, kuin harjaaminen.
Viki oli vissiin piehtaroinut, ainakin karvan värin mukaan - vaalea, sileä karva oli nimittäin muuttunut osittain tummanruskeaksi ja kuraiseksi. Mä huokaisin, ja aloin jynssätä oria puhtaaksi. Tai no, ainakin mä yritin jynssätä sitä puhtaaksi. Tiesihän sen, miten puhtaaksi sen saisi pelkällä harjaamisella.
Lopputuloksena mä olin yltäpäältä pölyssä, ja Viki ei ollut sen paljon puhtaampi karvakasa kuin ennenkään.
''Noita ei taida hirveästi karvanlähtöaika vaivata? Näkisitpä Tinjan'', mä kuulin jonkun sanovan, ja käännyin ympäri. Karsinan ovella seisoi ruskeahiuksinen tyttö, jonka mä tunnistin Melliksi.
''Joo, onneks ei'', mutisin vastaukseksi. ''Pölynlähtö enemminkin.''
Melli nauroi ja jatkoi matkaansa, minne oli nyt ikinä menossakaan. Mä astuin ulos karsinasta ja yritin epätoivoisesti karistella pölyjä ja muutamia irtokarvoja vaatteistani. Mä aloin myös aivastella hallitsemattomasti enkä saanut sitä loppumaan, ja aloin jo miettiä, olikohan mulla hevosallergia. Tai pöly.
Asiasta kukkaruukkuun. Nappasin kaviokoukun harjapakista ja rupesin puhdistamaan orin kavioita. Homma sujui ongelmitta, ja mä taputtelin Vikiä onnellisena.
Mä koeajaisin Vikin kanssa Newerran maneesin, tai kentän, pian.
Uu kiva tarina! Hienoa, että Viki on saanut varusteet ja kotiutunut Neween 8)
Innolla odottelen teidän seikkailuja <3 // Kaisu
|
|
|
|
Post by Inga-Stina on Apr 22, 2017 21:36:19 GMT 2
3. Satulaan’’Noniin, tänään lähtee’’, mä mutisin hiljaa itsekseni, kun harjasin Vikiä. Tänään oli viimeinkin se päivä, kun mä nousisin orin selkään Suomen maankamaralla. Kieltämättä vähän jännitti, menisiköhän kaikki yhtä hyvin kuin koeratsastuksessa? ’’Meneekö vielä kauan? Mulla ei ole koko päivää aikaa’’, mä kuulin äidin valituksen karsinan ovelta. No enhän mä sua tänne pyytänytkään, teki mieli sanoa, mutta kahdentoista tonnin lasku välähti silmissä. Mä siis vaan jatkoin Vikin puunaamista suu supussa ja lähdin hetken päästä hakemaan varusteita. ’’Jaa-a, mikäköhän mun kaappi oli’’, mietin ääneen saapuessani kaapeille. Otin untuvaliivin taskusta avaimen, ja jäin seisomaan paikalleni mietteliään näköisenä. ’’Ei ainakaan tuo pinkki, se on mun.’’ Mä heräsin ajatuksistani ja vilkuilin ympärilleni. Rehulan ovella seisoi tummatukkainen tyttö, jota mä en ollutkaan nähnyt ennen. Näytinkin varmaan ihan siltä, ja tyttö esittäytyi: ’’Mä oon Inna, Pusun omistaja. Ja sä?’’ ’’Inga-Stina. Vikin omistaja.’’ ’’Aa joo, se ahaltek! No, ois kiva jäädä juttelemaan mutta mulla on kiire nyt!’’ ’’Moikka’’, mutisin ja jatkoin miettimistä. Äiti varmaan ärsyyntyisi ihan suunnattomasti, kun se oli jo kerran ehtinyt hoputtamaan. Äiti oli kuitenkin ihan hiljaa, kun mä vihdoin viimein saavuin takaisin karsinalle. Se räpläsi puhelintaan ja tuhahteli samalla. Mä iskin suitset koukkuun sekä satulan telineeseen karsinan oveen, ja aloin laittaa Vikille pinteleitä. Hetken päästä ori oli varustettu, ja mä kiskoin kypärän päähäni. Kuulin äidin puhuvan Kaisun kanssa jonkin matkan päässä. Missäköhän mun hanskat oli? Ne oli aina kadoksissa. ’’Kaisu sanoi, että voitte mennä maneesiin, sen pitäisi olla tyhjillään’’, äiti sanoi ja käveli takaisin karsinalle. ’’Ookoo. Ootko nähnyt mun hanskoja? Ne on taas kerran maagisesti hävinneet jonnekin.’’ Äiti kaiveli taskuaan ja ojensi mulle siellä olleet ratsastushanskat. Mä huokaisin ja vedin hanskat käteeni. Viki pörähteli jo innoissaan ja me lähdettiin maneesille. Mä talutin Vikin keskelle maneesia ja rupesin säätämään jalustimia, jotka olivat vielä uutuuttaan kiiltävät. ’’Tarviitko sä apua?’’ Äiti kysyi, edelleen puhelin kädessään. Viki pysyisi varmaan paikallaan ilmankin, mutta mä vastasin joo, ihan vaan sen takia, että se laskisi puhelimen pois käsistään, vaikka vain hetkeksi. Lähdettiin kiertämään uraa pitkin. Viki tuntui onneksi samalta, kuin koeratsastuspäivänäkin. Mun jännitys hellitti hieman, ja orikin tuntui rentoutuvan. Lyhyiden alkukäyntien jälkeen mä pyysin oria siirtymään raviin. Äitikin näytti ihan oikeasti kiinnostuneelta, kun se seurasi meidän menoa katsomon laidalta. Mikään ei ollut oikeastaan muuttunut orissa. Sillä oli samat pehmeät liikkeet ja herkkyys. Ehkä mä olin vain ollut tyhmä, kun ajattelin, että se muttuu kuitenkin ihan kamalaksi hirviöksi asetuttuaan taloksi ja siitä ei pääsisi eroon sitten millään muulla keinolla kuin lähettämällä sen postin pikapaketilla makkaratehtaalle. ’’Hyvä, hyvin menee!’’ Äiti huudahti ja taputti hiljaa, kun mä nostin laukan. Vikin pehmeä, pitkäaskeleinen laukka kuljetti meitä ympäri maneesia ja mä nautin. Olisi vain tehnyt mieli heittää irti ohjista ja levittää kädet sivuille, kuin Titanicissa konsanaan. Hylkäsin kuitenkin ajatuksen, kun vauhti kiihtyi kiihtymistään, ja aloin hidastaa oria, ennen kuin me oltaisiin kyljellään kaarroksessa tai mentäisiin seinästä läpi. Loppuravien ja -käyntien jälkeen mä olin vain helpottunut ja onnellinen. Valtakunnassa oli kaikki hyvin, ja äitikin näytti tyytyväiseltä sijoitukseensa. Kiva tarina ja varmasti Viki on tuon arvoinen, se on hieno ori <3 Haha, Inna on hurjan omistushaluinen Hänen Vaaleanpunaista Kaappiaan kohtaan, hauskaa että se pääsi tarinaan! Mä pääsin ihan siihen fiilikseen kun olisi tallilla äidin kanssa, kirjoitat eläväisesti  // Kaisu
|
|
|
|
Post by Inga-Stina on Apr 24, 2017 16:28:24 GMT 2
4. Bileet ja pitsarikos
Mä laulelin yhtä niistä tuhannesta biisistä, mitä mun soittolistalla oli, kun ajelin pyöränrämällä kohti Newerraa. Olin laiskotellut koko sunnuntaiaamun ja päättänyt raahata äässini tallille vasta illemmalla. Oli nätti kevätilta: lämmintä oli jo varmaan lähelle kymmentä astetta, ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Matkaa oli ainakin vielä kaksi kilometriä, joten mä kiihdytin vauhtia ja samalla desibelit nousivat. ’’Aa, wats passling juu, is da neitur of mai geim, uu jea!’’
Kun mä pääsin taukotupaan asti, se oli täysin tyhjä, lukuunottamatta Veetiä, joka istui haikean näköisenä sohvalla. Mä en edes kerennyt kysymään, mihin kaikki olivat yhtäkkiä kadonneet, vaan sain automaattisesti vastauksen:
’’Team Vappukauppa lähti ostoksille, täällä pidetään bileet, kun kisoissa meni niin hyvin.’’
Tähän väliin mä meinasin lisätä, että missä kisoissa (olin ihan ulalla Newen tapahtumista), mutta pidin kuitenkin suuni kiinni ja nyökyttelin. Mä en ollut mikään hurja bilehirmu, mutta jos herkkuja oli, niin mä olisin takuulla paikalla.
Veeti huokaisi syvään. ’’Ne tulee varmaan kohta.’’
Mun olisi tehnyt mieli kysyä pojalta, että mistä kenkä puristaa, mutta mä en ollut tunnetusti mikään maailman paras kuuntelija, ja poika näytti siltä, että se ei hirveästi jaksaisi tulla keskeytetyksi, ja tuskinpa se olisi lähes tuntemattomalle vuodattanut murheitaan. Mä siis jätin Veetin oman onnensa nojaan ja suuntasin tallin puolelle, Vikin luokse odottamaan Team Vappukaupan saapumista. Toivottavasti ryhmärämä toisi ainakin tonnikalapizzaa, sitä Ristoranten, missä oli hyvä, rapea pohja. Jos ei, niin pitäisi varmaan itse lähteä fillaroimaan kylänraitille.
’’Viki viksutin’’, mä lässytin orille kun olin hakenut harjapakin. Pujahdin karsinan ovesta sisään ja aloin harjata Vikiä, joka näytti olevan kiinnostuneempi harjapakin sisällöstä kuin musta, tai harjauksesta.
’’Älä syö sitä niitä’’, mä mutisin orille, joka nakkeli harjoja ympäri karsinaa ja yritti epätoivoisesti järsiä piikkisukaa. ’’Et oikeesti oo tosissas.’’
Viki pärskähti ja nakkasi pikkisuankin menemään. Onneksi kukaan ei ollut katsomassa, meistä olisi nimittäin voinut saada aika epäsiistin kuvan, harjat likaisina ympäri karsinaa ja kaikki.
’’Mitäs sä sanoisit siitä, jos menisit ulos, kun ulkona on noin hyvä ilma?’’ mä kysyin orilta, joka ei tietenkään vastannut. ’’No mä nyt vien sut pihalle joka tapauksessa’’, mutisin ja lähdin hakemaan riimua ja riimunnarua kaapilta.
Mä taas laulelin jotain biisiä itsekseni, kun Viki oli onnellisesti viettämässä iltaansa tarhassa med Jami ja Nekku. Suuntasin takaisin karsinalle ja aloin kerätä harjoja.
Käytävältä kuului pian jotain epämääräistä kolinaa, mutta mä olin liian uppoutunut työhöni enkä viitsinyt käydä katsomassa.
’’Hei Iiäs, öö’’, karsinan ovelle ilmestynyt Melli (joka oli myös todennäköisesti edellä mainittu kolistelija) aloitti, mutta hiljentyi hetkeksi nähtyään mut kyykkimässä karsinassa ja keräilemässä harjoja. ’’Tuota noin, me siis tehtiin Paun kanssa kakku ja se on nyt taukotuvassa, haluutko tulla kattoon? Ja muut tulee kaupasta varmaan ihan näillä minuuteilla.’’
Mä huudahdin vastaukseksi joon ja nakkelin loput harjat pakkiin puruisina, mä puhdistaisin ne joskus myöhemmin, kun jaksaisin (ja takuulla manaisin silloin tätä hetkeä ja päätöstä). Jätin harjapakin karsinan eteen ja me lähdettiin kohti taukotupaa.
A few moments later pihalta kuului auton pörinä ja Pau rynni ikkunaan katsomaan ja alkoi kiljua ’nyt ne tuli, nyt ne tuli’-mantraa. Ja kun viimein Vappukauppa saapui tupaan, joku violettitukkainen tyttö tyrkkäsi mulle pitsalaatikon käteen.
’’Mitä tää on?’’ Kysyin tytöltä, vaikka laatikon sisältö tuoksui epäilyttävästi tonnikalapitsalta.
’’No pitsaa’’, tyttö vastasi ja katsoi mua kummastuneena. ’’Tonnikala.’’
’’Jaa’’, vastasin. ’’Mut tää ei ole Ristorantee.’’
Tyttö katsoi minua kummastuneena ja käveli pois.
’’Mikä helkkarin Ristorante’’, kitara kädessään paikalle saapunut Erik kysyi.
’’Pitsaa, jossa on rapea pohja. Se on pakastepitsaa’’, sanoin.
’’No tuo saa nyt kelvata. On siinä kuitenkin tonnikalaa’’, Erik mutisi ja istuutui sohvalle.
’’Kyllä se varmaan menettelee’’, sanoin ja avasin pitsalaatikon. ’’Ihan hyvää tää on, luulisin. Ja hei, soita Paranoid!’’
Ilta eteni ja juttu kulki, ainakin taukohuonee puheensorinan perusteella. Mä kävin silloin tällöin hakemassa lasin tai pari simaa, ja olin jo kerennyt maistamaan tonnikalapitsaa, joka oli ihan ok. Yksi virhe kuitenkin löytyi: pitsan pohja oli paksu. Paksu pohja pitsassa oli vakava rikos, ainakin jos multa kysyttiin. Pitsan pohjan kuuluisi olla ohut ja rapea, eikä ollenkaan löysä. Mä siis suunnistaisin jututtamaan sohvalla kitaraa soittavaa ja Pink Floydin Moneyta hoilaavaa Erikiä, jotta saisin paikan nimen selville, mä nimittäin laittaisin niille vähän palautetta!
Matkalla taukotuvan toiselle puolelle mä olin törmätä Wilmaan, joka lipitti simaa kuin alkoholisti kossua.
’’Mikä meininki?’’ Kysyin tytöltä ja tämä kittasi loputkin simat pullosta.
’’Ihan ok, sima vaan meinaa loppua’’, hän selvitti ja osoitteli ympäriinsä. ’’Matilda ei tykkää puhua ja kakku loppu jo.’’
’’Kuka Matilda?’’
’’Se Priian uusi hoitaja! Sillä on ne violetit hiukset. Te yksityisten omistajat ootte aina ihan ulalla kaikesta, kun syrjäydytte siellä tallin puolella’’, Wilma nauroi. ’’Mutta mä meen nyt jututtamaan Veetiä kun se mököttää yksin tuolla, moi moi!’’
Ahaa, violettihiuksisen tytön nimi oli siis Matilda. Mun pitäisi varmaan oikeasti ruveta ottaa selvää asioista paremmin. Mutta asiasta kukkaruukkuun, mä jatkoin matkaani Erikin luokse.
’’Away, away, awayyyy!’’ Erik lopetti biisin juuri sopivasti ja mä avasin suuni, kun miehen ympärillä olevat tytöt malttoivat lopettaa taputtamisen.
’’Mistä paikasta te hommasitte ne pitsat?’’ Kysyin ja ristin käteni rinnalleni. Minua tuijotti vaikka kuinka monta silmäparia, ja kaikki takuulla manasivat mut alimpaan helvettiin, kun olin tullut keskeyttämään soittokerhon.
’’Joku pikkupaikka se oli’’, mies vastasi. ’’Mikä biisi seuraavaksi?’’
’’Soita Justin Bieberiä!’’ Edessäni oleva tyttö sanoi. Mä pyöräytin silmiäni tahtomattani, ja toivoin, ettei kukaan huomannut.
’’Mä tarviin sen nimen’’, kimitin ja huidoin käsilläni.
Erik naurahti. ’’No miks ihmeessä?’’
’’Mä laitan niille palautetta. Helkkari, kerro edes missä se on niin käyn paikan päällä!’’
’’Ei se pitsa nyt noin pahaa ollut’’, Inna sanoi ja jatkoi puhelimensa selaamista. ’’Sä teet kärpäsestä härkäsen.’’
’’Siinä oli paksu pohja. Ja löysä.’’
Inna näytti siltä, kuin hän saisi naurukohtauksen hetkellä millä hyvänsä. Mä yritin näyttää jotenkin tärkeältä, mutta varmaan epäonnistuin, ja pahasti.
’’Se oli aika lähellä kauppaa, ihan keskustassa. Mutta soitetaan nyt Boyfriend!’’ Erik huudahti ja alkoi näppäillä kitaraansa.
Tytöt taputtivat innoissaan ja alkoivat kuunnella Erikin soittamista. Mä häivyin vauhdilla paikalla, mun JB-toleranssi oli nimittäin täysi nolla. Pitäisi varmaan ottaa fillari ja ajaa kauppaan ostamaan oikeaa pitsaa. Ja käydä samalla matkaa ranttaamassa pizzeriassa.
Taukotuvan kello läheni jo yhtätoista, kun joku ilmoitti, että ruoka oli loppu.
’’Pitäisikö meidän käydä Kaisun talolla, sen kaapit on varmaan täynnä ruokaa’’, juuri Wilman kanssa maastosta saapunut Melli sanoi. ’’Ja sen talon ovi on varmaan auki!’’
Inna pudisti päätään. ’’En usko, että se katsoo hyvällä, jos me mennään ja viedään kaikki sen selkä vääränä kaupasta kannetut tavarat.’’
’’No mitä me sitten tehdään? Onko kaupat vielä tähän aikaan auki?’’ Iitu kysyi.
Nora näytti mietteliäältä. ’’On ne kai.’’
’’Mä voin lähteä sillä ehdolla, että saan Ristorantee ja nakkaatte mut sinne pitseriaan.’’ Sanoin ja vilkuilin muita.
Erik näytti miettivän hetken. ’’Ookoo, suunnataan auton keula siis kauppaa kohti. Ketkä on mukana?’’
Lähes kaikki taukotuvassa olijat nostivat kätensä ylös ja pian huone täyttyi kovaäänisestä pulinasta. Erikin punaiseen pikkukopperoon (joka näytti mun mielestä ihan leikkimökiltä pyörillä) mahtuisi kuskin lisäksi vain neljä, joten täytyisi tehdä kompromissi, ja päättää yhteistuumin mukaan lähtijät. Näytti kuitenkin uhkaavasti siltä, että kukaan ei ollut halukas jäämään paikan päälle.
’’Meidän pitää nyt oikeasti päättää, ei kaikki voi lähteä mukaan, me ei mahduta’’, Erik sanoi ja näytti vaivaantuneelta.
’’Tai sitten osa menee takakonttiin’’, Wilma ehdotti, ja idea sai yllättävää kannatusta.
Me päätettiin pihalla istumapaikat. Erikin vastusteluista huolimatta mä, Wilma, Melli ja Iitu mentäisiin takakonttiin, Elle, Matilda ja Inna istuisivat takapenkillä, ja Nora etupenkillä. ’’Ootte sitten ihan hipihipihiljaa, multa lähtee kortti ja joudun vararikkoon sakkojen takia jos jään tästä kiinni’’, Erik puhisi ja sulki takakontin meidän sinne ahtauduttua.
’’Wilma, oikeesti, siirrä sun jalkojas, niin tänne tulisi tilaa’’, Melli sanoi ja yritti vaihtaa asentoaan, tuloksetta.
’’Ei ne oo mun jalat’’, Wilma mutisi. ’’Mä olen täällä toisella puolella.’’
’’Kuinkakohan pitkä matka vielä?’’ Iitu kysyi. ’’Täällä on aika tukalaa.’’
’’No niin on, mutta miks me pysähdyttiin?’’ Mä sanoin ja yritin kuunnella vaimeita ääniä, jotka kuuluivat ulkopuolelta.
’’Ne on poliisit!’’ Wilma huudahti ja laittoi samantien kätensä suunsa eteen.
’’Saakeli, meidän piti olla ihan hiljaa! Ne varmaan vaan puhalluttaa Erikkiä’’, Melli kivahti.
’’Olkaa nyt pliis hiljaa’’, Iitu mutisi. ’’Se valittaa meille koko loppuelämän, jos me jäädään kiinni.’’
Hetken jälkeen matka jatkui, ja me huokaistiin helpotuksesta. Toivottavasti ei ollut enää pitkä matka, sillä mä olin ihan varma, että happi loppuisi kohta.
Ihan liian pitkältä tuntuneen matkan jälkeen auto pysähtyi tyssähtäen ja mä kuulin ovien käyvän. Pian Erik aukaisikin takaluukun, ja pyysi mua nousemaan pois takakontista. Huomasin, että olimme sen surullisenkuuluisan pikkupitserian (jonka nimi näytti olevan Pekan ja Riston pitsapaikka) parkkipaikalla, ja mä jo aloin jo suunnitella, millä sanoin saisin asiani selvimmiten perille, joko Pekalle tai Ristolle, mikäli omistajien nimet liittyivät paikan nimeen.
Autosta nousi myös Elle, joka ilmoitti, tulevansa mukaan. Hän ja Erik vaihtoivat katseen ja mä arvasin, mistä oli kysymys.
Erik istutui takaisin autoon. ’’Käykää nopeasti!’’ Mies sanoi ja sulki oven.
’’Mä mitään lapsenvahtia tartte’’, huudahdin kun Elle tarttui mua käsipuolesta ja alkoi raahata kohti pitserian ovea. Mä en varmaan näyttänyt siltä, ainakaan puljun ovella tupakkaa polttavan, humalaisen miehen mielestä, joka huudahti:
’’Lapset vielä tähän aikaan hereillä, nyt unten maille!’’
’’Ihan vitun hauskaa’’, mä huusin ja yritin näyttää keskaria, mutta Elle kerkesi työntämään mut väkipakolla sisään pitseriaan.
Pitseria näytti melko kodikkaalta. Mua ei kuitenkaan niin vaan hämätty, paikka oli takuulla naamioitu siihen malliin, että kukaan ei kiinnittäisi huomiota huonoihin pitsapohjiin. Tiskillä seisoi kyllästyneen näköinen mies, jonka ilme kuitenkin kirkastui, kun hän huomasi meidät.
’’Iltaa, neidit! Mitä saisi olla?’’
Mä avasin suuni, valmiina tulittamaan kaiken, minkä olin jo miettinyt valmiiksi.
’’No terve. Siis tiedättekö te, että teidän pitsapohjat on ihan p…’’
’’…erkeleen hyviä?’’ Elle keskeytti. ’’Me meinattiin tulla tilaamaan pitsa, mutta mä just huomasin, että lompakko jäi kotiin. Hyvät jatkot!’’ Nainen lähti raahaamaan mua ulos, ennen kuin mä tekisin mitään radikaalia. Oli ihan viittä vaille, että mä en ryhtynyt heittelemään tuoleja. Mies jäi katsomaan meitä kummastuneena, kun mä yritin vielä roikkua ovenkarmissa.
’’Siis mitä helkkaria?’’ Mä kivahdin Ellelle, kun me päästiin takaisin pihalle.
’’Et sä vaan voi marssia tonne ja kertoa, että niiden pitsat on ihan perseestä.’’
’’Niiden tulee tietää totuus, ja sitä paitsi mä meinasin kyllä sanoa, että ne on ihan paskoja’’, mä vastasin ja nyrpistin nenääni. ’’Jotta ne pystyy tekemään parempia pitsoja, eivätkä mene konkurssiin. Tai mitä mä nyt välitän, menkööt, ne kyllä ansaitsee sen.’’
Elle pyöritteli silmiään. ’’Minkä ikäinen sä nyt olitkaan? Jos Pau on kymmenen, niin sä olet varmaan kuusi.’’
’’Nyt ne sai sellasen kuvan, että ne pitsat on niin hyviä, etten mä edes halunnut lähteä ilman sitä helkkarin pitsaa’’, mä kiljuin ja varmaan kymmenettä tupakkaansa polttava mies nauroi kovaan ääneen ovella. Mä näytin tälle keskaria ja Elle pudisteli päätänsä.
’’No niin, alkakaa tulla jo’’, Erik huudahti autolta. Elle lähti kävelemään ja mä jäin seisomaan hetkeksi paikalleni, ennen kuin juoksin autolle. Mä ottaisin kyllä kärryllisen Ristoranten tonnikalapitsoja, ja laittaisin Erikin maksamaan kaiken.
Ihanaa kun kirjoitit näin paljon vappubileistä! Tosi hauskoja pätkiä ja mahtava pitsamaisteri meillä, haha =D // Kaisu
|
|
|
|
Post by Inga-Stina on Apr 25, 2017 17:19:31 GMT 2
5. Pose kuvan linet täältä!Mä kuvasin tänään Vikiä ja kameraan tallentui yllättävästi pari hyvääkin otosta, ottaen huomioon mun loistavat valokuvaustaidot
|
|
|
|
Post by Inga-Stina on May 12, 2017 22:03:41 GMT 2
6. ложь и свобода
Toukokuun haaste: päivä hevosen silmin
Hitto vieköön, tuolla aidan toisella puolella oli niiiin maukkaan näköinen, vihreä, pieni ruohotupsu. Mä yritin parhaani mukaan kurkotella aidan ali, mutta ei mun turpa vaan millään yltänyt. Nekku vilkuili mua ihmeissään, mitäköhän sekin mun yrityksistäni ajatteli. Mä mulkaisin sitä ja sen käänsi mulle takapuolensa niin nopeasti kun pystyi. Pyh ja pah, ruunat.
Mä suljin silmäni ja nautin lämpimästä kevätauringosta, pian olisi liian kuuma, mikäli kesä edes tulisi. Mä en ikinä ole tykännyt kesästä, kaikenlaiset öttiäiset kiusaa. Toki ruokaa löytyy silloin joka suunnasta, mutta saanko mä ikinä syödä sitä? No en tietenkään. Me saatiin viettää kesät hiekkatarhoissa, kun muut konit rellestivät laitumella, jossa oli vihreää silmänkantamattomiin. No, ne olikin lihavia, kun ne tuli syksyllä takaisin. Tai niin mulle ainakin kerrottiin, mä en ikinä nähnyt niitä. Tai sitä vehreää laidunta.
Viereisessä tarhassa majaileva Meku, toinen ori, ja vielä melkein mun ikäinen, kertoi tämän paikan laitumista. Sama viisu toistui: vihreää silmänkantamattomiin. Mä olin kyllä ihan varma, että sellaista paikkaa ei ole olemassakaan, kyseessä oli sataprosenttisen varmasti joku maailmanlaajuinen juoru. ложь! Mä mikään tyhmä ole.
Jatkoin nuokkumistani. Hitto, kun mahan alta kutitti. Jospa se tyttö, joka mua aina rapsutti, saapuisi pian.
Hetken päästä mun rukouksiini vastattiin, kun lyhyt tyttö saapui tallin suunnalta ja alkoi avata porttia. Se käveli tarhaan ja hätisteli Nekkua, joka oli vissiin herkkuja vailla. Mä tuhahdin. Harvoin niillä oli mitää hyvää, etenkin kilteille. Välillä pitää käyttäytyä huonosti, jotta saisi jotain hyvää, kun osaa taas käyttäytyä.
Tyttö lässytti mulle jotain kummaa, mistä mä en saanut mitään selvää ja tunki jonkin laitteen, mistä mä olin kuullut käytettävän sanaa riimu, mun päähän ja me lähdettiin tallia kohti.
Ah, viimeinkin rapsutuksia! Mä seisoin keskellä mun minikokoista Talvipalatsiani kuin mikäkin kuningas, kuten vastapäisen karsinan suomalainen ori Vision oli naapurilleen kertonut (kyllä mä kuulin, mulla on tarkat korvat, joten mä kuulen hyvin, tosi hyvin). Ja sitäpaitsi ne oli ihan väärässä, mä mikään kuningas ollut, vaan tsaari.
Mä kuulin ulkoa jotain ihme ääniä, ja kävelin ikkunalle. Tyttö reagoi tähän aloittamalla ihan järkyttävän kimittämisen, koska mä en pysynyt paikallani. Pyh. Turhaa kitisemistä. Tekisi vain työnsä ja päästäisi mut takaisin tarhaan, kun kerrankin oli hyvä ilma. Se puhdisti vielä mun kaviot äänekkäästi tuhahdellen ja häipyi sitten jonnekin.
Takaisin tarhaan pääseminne oli turha toivo. Mä facepalmasin mielessäni, kun tyttö kantoi varusteet karsinan eteen ja lähti vielä jonnekin. Treeniä siis tiedossa. Mutta kappas, karsinan ovi oli vähän raollaan… mä varmaan mahtuisin siitä ulos, kun kovasti yrittäisin!
Mä tungin itseni oven väliin ja se liukui sivuun äänekkäästi kitisten. Hupsista keikkaa, no, en mä ikinä ollutkaan mikään Solid Snake. Mä lähdin kävelemään ulko-ovea kohti kaviot käytävällä parketilla kolisten. Mun eteeni loikkasi joku äänekkäästi huutava punapää, joka huitoi käsillään joka ilmansuuntaan. Vastustin halua jyrätä kyseinen hobitti ja ravasin pihalle.
свобода, viimeinkin! Ensitöikseni mä juoksin lähimmälle ruohomättäälle ja aloin ahmia vihreää suuhuni. Ai että, kun oli hyvää. Kun mä kuulin takaani askelia ja mölinää, mä singahdin hurjaa vauhtia mahdollisimman kauas kidnappaajista. Vilkuilin taaksepäin, josta kaksi lyhyttä tyttöä, kimittäjä ja se punapää, rynnivät mua kohti ainakin satasen ylinopeutta (miten ihmeessä ne pääsee niin kovaa lyhkäisillä jaloillaan?), ja kimittäjällä oli joku kumma laite korvallaan. Se sössötti kovaan ääneen jotain, ja osoitti tänne päin. Punapää nyökkäsi ja alkoi maanitella mua sangon kanssa, joka oli takuulla täynnä soraa tai vastaavaa kauran sijaan. Mä olisin takuulla nauranut itseni puhki, jos vaan pystyisin nauramaan.
Pian kidnappausjoukkoon liittyi myös joku kolmas henkilö, nainen, joka näytti varsin iloiselta ottaen huomioon tilanteen: kimittäjä näytti nimittäin siltä, että mikäli se saisi mut napattua, mä lähtisin makkaraksi pikavauhtia, eikä punapäänkään ilme näyttänyt enää varsin toiveikkaalta. Nainen sanoi tytöille jotain ja niiden ilmeet kirkastuivat hetkessä. Mitäköhän ihmettä?
Mä en ehtinyt jäädä pohtimaan, kun joku tarrasi kiinni mun riimusta ja nauroi. Kyseessä oli paikallinen siivooja, joka ei muuten siivonnut mun palatsia eilen tarpeeksi hyvin, mä kyllä annan sille palautetta tänä iltana. Se lähti raahaamaan mua kohti muita, jotka taputtivat siivoojalle. Helkkarin rakettiryhmä.
Kimittäjä iski riimunnarun kiinni mun riimuun haukan lailla ja tuijotti mua äkäisesti. Mä huokaisin. Tiesin, että edessä tulisi olemaan pitkä ja puuduttava koulutreeni. No, ehkä mä voisin riehua kentällä, ihan vähän. Laukanvaihdot ja pohkeenväistö on vaan niiin tylsiä. En ehkä kestä, lähettäkää apua.
Eikä, ihan mahtava!!! "Kidnappaajat, paikallinen siivooja".. Ihan mahtavia ideoita ja ilmaisuja hevosen näkökulmasta, jotka todella saavat naurun herkiämään!! Todellakin haaste suoritettu <3 // Kaisu
|
|
|
|
Post by Inga-Stina on Jun 23, 2017 21:33:55 GMT 2
7. Juhannusaamu
Mä en ollut aamuvirkku, en sitten ollenkaan, joten mä varmaankin näytin ihan kummalliselta hoippuessani tallin käytävää pitkin silmät ristissä (onneksi kukaan ei ollut näkemässä). Tavallisesti mä reippaana kesälomalaisena heräisin korkeintaan puoliltapäivin, mutta Sara oli saanut ylipuhuttua mut lähtemään aamumaastoon.
’’God morgen Viki’’, mä mutisin orille ja rupesin kaivelemaan harjapakkia. Talli oli typötyhjä tähän aikaan aamusta, vaikka mä olin ihan varma, että Erik oli torkkumassa sohvalla. Notte asui latotallissa, joten me sovittiin Saran kanssa, että tavattaisiin pihalla vartin yli seitsemän. Kello näytti jo vähän yli seitsemää, joten mä aloin hangata Vikiä puhtaaksi vauhdilla.
Mä saavuin pihalle tyylikkäästi myöhässä, kuten aina (tällä kertaa vain kuitenkin vain viidellä minuutilla).
’’Mä jo meinasin tulla katsomaan, ootko sä nukahtanut karsinaan’’, Sara nauroi ja kiipesi Notten paljaaseen selkään.
’’Hah hah’’, mä mutisin ja kiristin Vikin satulavyötä ennen selkään nousemista. ’’En mä nyt niin paljon nukkumisesta nauti.’’
’’Jaa a, mitenköhän nyt ois’’, Sara arveli ja me lähdettiin käppäilemään hiekkatietä pitkin.
Aamu oli kaunis. Sää oli lämmennyt, ja aurinko paistoi jo täydeltä terältä. Me kuljettiin metsänlaitaa pitkin melko hitaasti, eihän meillä mitään kiirettä ollut. Me ei puhuttu juuri mitään, nautittiin vain lintujen laulusta ja kavioiden kahinasta heinää vasten.
Reitti metsän läpi järven rantaan oli hyttysten täyttämä, mutta onneksi vanha metsätie oli omiaan vauhtihirmuille. Mä ravasin Vikin kanssa edeltä, ja Sara ja Notte tölttäsivät perässä.
Tie jatkui pitkälle metsän uumeniin. Pian me siirryttiin takaisin käyntiin ja mä käännyin Saraan päin:
’’Laukataanko?’’
Blondi nyökkäsi innokkaasti ja kohta me jo kiidettiin täyttä laukkaa kohti rantaa. Viki olisi mieluusti pinkonut lujempaakin pitkillä koivillaan, mutta tuloksena olisi se, että Notte ja Sara olisivat jääneet kauas jälkeen, joten mä otin orilta vauhtia pois.
’’Et tippunut’’’, mä huudahdin, kun me hetken päästä siirryttiin takaisin käyntiin ja Sara sekä Notte kuroivat välimatkan umpeen.
’’Saa kyllä yrittää aika kovasti, että tämän selästä lentää’’, Sara sanoi ja taputti tamman kaulaa.
’’Millonkohan viimeksi mä oon mennyt ilman satulaa’’, pohdin. ’’Mulla on kyllä ikävä poneja ja niiden leveitä selkiä.’’
’’Sun pitää kokeilla Nottea joskus’’, Sara hymyili. ’’Sä ihan varmana tykkäisit tästä.’’
Tie leveni, kun me päästiin järven rantaan. Kirkas vesi kimalsi auringonsäteiden heijastuessa ja lämmin kesätuuli puhalsi.
’’Niin kaunista’’, Sara huokaisi. ’’Suomen luonto on vaan niin hieno.’’
’’Mä vaan kaipaan takaisin Norjaan’’, mutisin. ’’Suomessa ei edes ole vuoria.’’
Vaikka Suomen luonto oli ihan kiva, mikään ei voittanut Lofootteja. Mä suljin silmät ja kuvittelin itseni meren rannalle, vuorien ympäroimäksi.
’’Mm’’, Sara sanoi ja herätti mut horroksestani. ’’Mitä luulet, onkohan vesi jo lämmennyt? Kahluutetaako hevosia?’’
’’Viki saa varmaan slaagin’’, mä nauroin ja nyökkäsin. ’’Mutta kokeillaan ihmeessä!’’
Ihana tarina! Oon niin innoissani siitä, että IS ja Sara ovat taas samoissa maisemissa <3 // Kaisu
|
|
|
|
Post by Inga-Stina on Aug 23, 2017 17:42:57 GMT 2
8. Kuulumiset
Meille kuuluu hyvää.
Tai, no, niin vitun hyvää kuin voisi vaan sanoa ottaen huomioon sen, että Viki oli ollut vapaalla melkein koko kesän ja oli nyt aikamoinen pallo. Mä olin laiminlyönyt velvollisuuteni hevosenomistajana niin totaalisesti kuin vain voi. Äiti oli jo uhannut lähettää Vikin takaisin Venäjälle, mutta mä aina vain sanoin, että lähtisin tallille. En mennyt. Mä kuitenkin vaivauduin laittamaan Erikille viestiä, viitsisikö se vähän harjata Vikiä ja katsoa että sillä oli kaikki hyvin, koska mulla oli kiire enkä itse kerennyt käymään. Joopa joo.
Mä olin kuitenkin tehnyt pikavisiitin tallille pari päivää sitten, koska äiti oli vaatinut, että se näkisi sen ah-niin-mahtavan sijoituksen kohteen. Sen ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun mä toin Vikin sisälle talliin. Sitten se oli vain tuhahtanut ja sanonut, että kannattaisi varmaan alkaa huolehtia siitä. Mä olin vain mutissut jonkun joon vastaukseksi, pyytänyt jotakuta epämääräistä tallilla olijaa nakkaamaan orin takaisin laitumelle ja häipynyt sitten omille jutuilleni.
’’Sori Viki…’’ mä mutisin ja kaivoin karsinan edessä olevasta harjapakista harjan. ’’Toi maha saa kyllä lähtee.’’
Juuri kun mä olin astumassa karsinaan, kuulin takaani tutun äänen.
’’Katoppa vaan, suakin näkee!’’
Voi ei.
’’Viki on voinut vähän pyöristyä kun se ei ole päässyt liikkumaan ja…’’
’’Luuletko sä että mä että mä olen sokea?’’ kivahdin. Erik, jolle ääni kuului, hätkähti ja niin teki Vikikin. Ori muljautti silmiään ja käänsi mulle takapuolen, kuin mielenosoituksena. Liekkö syynä laiminlyönti vai se, että mä raahasin sen puoliväkisin laitumelta talliin.
’’Sori, sori. Kiirettä pitää?’’ Erik kysyi ja alkoi lakaista käytävää. ’’Muuten, tänne tulee syyskuussa joku Merikanto valmentamaan ja sitten on vielä ne harjoituskisat, koulu- ja esteluokat. Kannattaa nyt osallistua, vielä kerkeät!’’
’’Jaa a’’, mutisin ja loikkasin karsinan puolelle. ’’Jos mä vielä osaan ratsastaa’’, sanoin hiljaa ja aloin harjata Vikiä.
’’Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa’’, Erik huudahti iloisesti ja lakaisi käytävää vauhdilla.
Mä taisin pöyräyttää silmiäni niin lujaa, että fidget spinnerikin jäisi kakkoseksi.
’’Voi jösses, tää vyö ei mene varmaan enää edes kiinni’’, mä parahdin samalla kun yritin epätoivoisesti kiskoa kouluvyötä Vikin pallomahan ympäri.
’’Äläkä pullistele, mä en varmasti mene kysymään mistään pidempää vyötä.’’ Toivottavasti maneesi olisi tyhjä.
Onneksi mun toive kävi toteen. Maneesi oli typötyhjä, kun me viimeinkin päästiin sinne. Talutin orin keskelle maneesia ja vetäisin jalustimet alas.
’’Noniin’’, mutisin ja asetin jalkani jalustimeen. Viki ilmeisesti jatkoi sen säälittävää mielenosoitusta, koska sillä hetkellä kun mä olin nousemassa selkään, satula valahti orin kyljelle ja mä lensin persuuksilleni maneesin hiekkaan. Helkkarin pullistelija.
’’Saatana’’, mä rääkäisin. Hyvin alkaa.
’’Kaikki ok?’’ Ovelta kuului puhetta.
No mutta tämä tästä vielä puuttuikin. Käännyin maneesin ovelle päin jossa seisoi Wilma, Rokki-poninsa kanssa.
’’Joo, mä vähän kompastuin kun olin laskeutumassa satulasta.’’
Wilma katsoi meitä epäilevästi. ’’Ja ratsastit vissiin liian löysällä satulavyöllä?’’
’’JOO’’, mä sanoin, taas ehkä vähän liian ärhäkällä äänensävyllä. ’’Ja me lähdetään nyt. Kiva, kiitti moi!’’ Huudahdin ja kiskoin Vikin ulos maneesista.
’’Kannattaa varmaan suoristaa satula!’’ Punapää huusi meidän perään. Mä en vaivaantunut vastaamaan enää mitään.
Kun satula oli tukevasti (!) takaisin Vikin selässä, me suunnattiin kentälle. Paikalla oli kuitenkin porukkaa, joten mun suunnitelmaan tuli lisää muutoksia. Ehkä me ei vielä tänään treenattaisi yhtään mitään, vaan tehtäisiin käyntimaasto tai jotain. Mä kampesin itseni orin selkään, painoin pohkeet sen kylkiin ja suuntasin orin kohti läheistä hiekkatietä.
//Ihana känkkäränkkä-IS! Sun tarinoita onkin ollut ikävä, kirjoitat hauskasti ja elävästi! <3 ~W
Voi että, harmi kun meillä molemmilla oli kiirettä kesällä! Saran pitää tulla paremmalla ajalla uudestaan Suomeen, niin kirjoitetaan ystävysten heppailusta <3 // Kaisu
|
|
// Kaisu