Vikin päivis

2. Harjailua ja tutustumista

Mä saavuin tallille pikapikaa koulun jälkeen pyöränromullani. Olin ja pari päivää sitten käynyt viemässä kaikki mun, sekä Vikin (isin rahoilla ostetut) kamppeet kaappihuoneeseen. Mä olin myös kerennyt tutustumaan muihin tallilaisiin samalla.
''Päivää!'' Kaisu moikkasi, kun me tavattiin tallin käytävällä. Mä moikkasin takaisin, ja nainen kertoi, että Viki oli tarhassa, ja selitti mulle reitin. Nyökyttelin vastaukseksi ja lähdin hakemaan orin riimua.

Riimu oli vielä uutuuttaan kiiltelevä, käyttämätön, musta nahkariimu. Mä nappasin samalla myös tummansinisen riimunnarun, sekin uusi, ja lähdin tarhoille.
''Vikii!'' Mä huutelin ja viheltelin hetken, ennen kuin huomasin orin olevan vasemmanpuoleisessa tarhassa. Viki antoi helposti kiinni, ja me lähdettiin kävelemään takaisin talliin.

Noniin, mä mietin itsekseni, kun talutin orin sen karsinaan. Otin riimun pois Vikin päästä, vedin karsinan oven kiinni ja lähdin hakemaan harjapakkia. Mä olin tänään päättänyt tutustua oriin paremmin, ja mikä olisikaan parempi tapa aloittaa, kuin harjaaminen.

Viki oli vissiin piehtaroinut, ainakin karvan värin mukaan - vaalea, sileä karva oli nimittäin muuttunut osittain tummanruskeaksi ja kuraiseksi. Mä huokaisin, ja aloin jynssätä oria puhtaaksi. Tai no, ainakin mä yritin jynssätä sitä puhtaaksi. Tiesihän sen, miten puhtaaksi sen saisi pelkällä harjaamisella. 

Lopputuloksena mä olin yltäpäältä pölyssä, ja Viki ei ollut sen paljon puhtaampi karvakasa kuin ennenkään.
''Noita ei taida hirveästi karvanlähtöaika vaivata? Näkisitpä Tinjan'', mä kuulin jonkun sanovan, ja käännyin ympäri. Karsinan ovella seisoi ruskeahiuksinen tyttö, jonka mä tunnistin Melliksi.
''Joo, onneks ei'', mutisin vastaukseksi. ''Pölynlähtö enemminkin.''
Melli nauroi ja jatkoi matkaansa, minne oli nyt ikinä menossakaan. Mä astuin ulos karsinasta ja yritin epätoivoisesti karistella pölyjä ja muutamia irtokarvoja vaatteistani. Mä aloin myös aivastella hallitsemattomasti enkä saanut sitä loppumaan, ja aloin jo miettiä, olikohan mulla hevosallergia. Tai pöly.

Asiasta kukkaruukkuun. Nappasin kaviokoukun harjapakista ja rupesin puhdistamaan orin kavioita. Homma sujui ongelmitta, ja mä taputtelin Vikiä onnellisena.

Mä koeajaisin Vikin kanssa Newerran maneesin, tai kentän, pian.


Uu kiva tarina! Hienoa, että Viki on saanut varusteet ja kotiutunut Neween 8)
Innolla odottelen teidän seikkailuja <3 // Kaisu

4. Bileet ja pitsarikos

Mä laulelin yhtä niistä tuhannesta biisistä, mitä mun soittolistalla oli, kun ajelin pyöränrämällä kohti Newerraa. Olin laiskotellut koko sunnuntaiaamun ja päättänyt raahata äässini tallille vasta illemmalla. Oli nätti kevätilta: lämmintä oli jo varmaan lähelle kymmentä astetta, ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Matkaa oli ainakin vielä kaksi kilometriä, joten mä kiihdytin vauhtia ja samalla desibelit nousivat. ’’Aa, wats passling juu, is da neitur of mai geim, uu jea!’’

Kun mä pääsin taukotupaan asti, se oli täysin tyhjä, lukuunottamatta Veetiä, joka istui haikean näköisenä sohvalla. Mä en edes kerennyt kysymään, mihin kaikki olivat yhtäkkiä kadonneet, vaan sain automaattisesti vastauksen:
’’Team Vappukauppa lähti ostoksille, täällä pidetään bileet, kun kisoissa meni niin hyvin.’’
Tähän väliin mä meinasin lisätä, että missä kisoissa (olin ihan ulalla Newen tapahtumista), mutta pidin kuitenkin suuni kiinni ja nyökyttelin. Mä en ollut mikään hurja bilehirmu, mutta jos herkkuja oli, niin mä olisin takuulla paikalla.
Veeti huokaisi syvään. ’’Ne tulee varmaan kohta.’’
Mun olisi tehnyt mieli kysyä pojalta, että mistä kenkä puristaa, mutta mä en ollut tunnetusti mikään maailman paras kuuntelija, ja poika näytti siltä, että se ei hirveästi jaksaisi tulla keskeytetyksi, ja tuskinpa se olisi lähes tuntemattomalle vuodattanut murheitaan. Mä siis jätin Veetin oman onnensa nojaan ja suuntasin tallin puolelle, Vikin luokse odottamaan Team Vappukaupan saapumista. Toivottavasti ryhmärämä toisi ainakin tonnikalapizzaa, sitä Ristoranten, missä oli hyvä, rapea pohja. Jos ei, niin pitäisi varmaan itse lähteä fillaroimaan kylänraitille.

’’Viki viksutin’’, mä lässytin orille kun olin hakenut harjapakin. Pujahdin karsinan ovesta sisään ja aloin harjata Vikiä, joka näytti olevan kiinnostuneempi harjapakin sisällöstä kuin musta, tai harjauksesta.
’’Älä syö sitä niitä’’, mä mutisin orille, joka nakkeli harjoja ympäri karsinaa ja yritti epätoivoisesti järsiä piikkisukaa. ’’Et oikeesti oo tosissas.’’
Viki pärskähti ja nakkasi pikkisuankin menemään. Onneksi kukaan ei ollut katsomassa, meistä olisi nimittäin voinut saada aika epäsiistin kuvan, harjat likaisina ympäri karsinaa ja kaikki.
’’Mitäs sä sanoisit siitä, jos menisit ulos, kun ulkona on noin hyvä ilma?’’ mä kysyin orilta, joka ei tietenkään vastannut. ’’No mä nyt vien sut pihalle joka tapauksessa’’, mutisin ja lähdin hakemaan riimua ja riimunnarua kaapilta.

Mä taas laulelin jotain biisiä itsekseni, kun Viki oli onnellisesti viettämässä iltaansa tarhassa med Jami ja Nekku. Suuntasin takaisin karsinalle ja aloin kerätä harjoja.
Käytävältä kuului pian jotain epämääräistä kolinaa, mutta mä olin liian uppoutunut työhöni enkä viitsinyt käydä katsomassa.
’’Hei Iiäs, öö’’, karsinan ovelle ilmestynyt Melli (joka oli myös todennäköisesti edellä mainittu kolistelija) aloitti, mutta hiljentyi hetkeksi nähtyään mut kyykkimässä karsinassa ja keräilemässä harjoja. ’’Tuota noin, me siis tehtiin Paun kanssa kakku ja se on nyt taukotuvassa, haluutko tulla kattoon? Ja muut tulee kaupasta varmaan ihan näillä minuuteilla.’’
Mä huudahdin vastaukseksi joon ja nakkelin loput harjat pakkiin puruisina, mä puhdistaisin ne joskus myöhemmin, kun jaksaisin (ja takuulla manaisin silloin tätä hetkeä ja päätöstä). Jätin harjapakin karsinan eteen ja me lähdettiin kohti taukotupaa.

A few moments later pihalta kuului auton pörinä ja Pau rynni ikkunaan katsomaan ja alkoi kiljua ’nyt ne tuli, nyt ne tuli’-mantraa. Ja kun viimein Vappukauppa saapui tupaan, joku violettitukkainen tyttö tyrkkäsi mulle pitsalaatikon käteen.
’’Mitä tää on?’’ Kysyin tytöltä, vaikka laatikon sisältö tuoksui epäilyttävästi tonnikalapitsalta.
’’No pitsaa’’, tyttö vastasi ja katsoi mua kummastuneena. ’’Tonnikala.’’
’’Jaa’’, vastasin. ’’Mut tää ei ole Ristorantee.’’
Tyttö katsoi minua kummastuneena ja käveli pois.
’’Mikä helkkarin Ristorante’’, kitara kädessään paikalle saapunut Erik kysyi.
’’Pitsaa, jossa on rapea pohja. Se on pakastepitsaa’’, sanoin.
’’No tuo saa nyt kelvata. On siinä kuitenkin tonnikalaa’’, Erik mutisi ja istuutui sohvalle.
’’Kyllä se varmaan menettelee’’, sanoin ja avasin pitsalaatikon. ’’Ihan hyvää tää on, luulisin. Ja hei, soita Paranoid!’’

Ilta eteni ja juttu kulki, ainakin taukohuonee puheensorinan perusteella. Mä kävin silloin tällöin hakemassa lasin tai pari simaa, ja olin jo kerennyt maistamaan tonnikalapitsaa, joka oli ihan ok. Yksi virhe kuitenkin löytyi: pitsan pohja oli paksu. Paksu pohja pitsassa oli vakava rikos, ainakin jos multa kysyttiin. Pitsan pohjan kuuluisi olla ohut ja rapea, eikä ollenkaan löysä. Mä siis suunnistaisin jututtamaan sohvalla kitaraa soittavaa ja Pink Floydin Moneyta hoilaavaa Erikiä, jotta saisin paikan nimen selville, mä nimittäin laittaisin niille vähän palautetta!

Matkalla taukotuvan toiselle puolelle mä olin törmätä Wilmaan, joka lipitti simaa kuin alkoholisti kossua.
’’Mikä meininki?’’ Kysyin tytöltä ja tämä kittasi loputkin simat pullosta.
’’Ihan ok, sima vaan meinaa loppua’’, hän selvitti ja osoitteli ympäriinsä. ’’Matilda ei tykkää puhua ja kakku loppu jo.’’
’’Kuka Matilda?’’
’’Se Priian uusi hoitaja! Sillä on ne violetit hiukset. Te yksityisten omistajat ootte aina ihan ulalla kaikesta, kun syrjäydytte siellä tallin puolella’’, Wilma nauroi. ’’Mutta mä meen nyt jututtamaan Veetiä kun se mököttää yksin tuolla, moi moi!’’
Ahaa, violettihiuksisen tytön nimi oli siis Matilda. Mun pitäisi varmaan oikeasti ruveta ottaa selvää asioista paremmin. Mutta asiasta kukkaruukkuun, mä jatkoin matkaani Erikin luokse.

’’Away, away, awayyyy!’’ Erik lopetti biisin juuri sopivasti ja mä avasin suuni, kun miehen ympärillä olevat tytöt malttoivat lopettaa taputtamisen.
’’Mistä paikasta te hommasitte ne pitsat?’’ Kysyin ja ristin käteni rinnalleni. Minua tuijotti vaikka kuinka monta silmäparia, ja kaikki takuulla manasivat mut alimpaan helvettiin, kun olin tullut keskeyttämään soittokerhon.
’’Joku pikkupaikka se oli’’, mies vastasi. ’’Mikä biisi seuraavaksi?’’
’’Soita Justin Bieberiä!’’ Edessäni oleva tyttö sanoi. Mä pyöräytin silmiäni tahtomattani, ja toivoin, ettei kukaan huomannut.
’’Mä tarviin sen nimen’’, kimitin ja huidoin käsilläni.
Erik naurahti. ’’No miks ihmeessä?’’
’’Mä laitan niille palautetta. Helkkari, kerro edes missä se on niin käyn paikan päällä!’’
’’Ei se pitsa nyt noin pahaa ollut’’, Inna sanoi ja jatkoi puhelimensa selaamista. ’’Sä teet kärpäsestä härkäsen.’’
’’Siinä oli paksu pohja. Ja löysä.’’
Inna näytti siltä, kuin hän saisi naurukohtauksen hetkellä millä hyvänsä. Mä yritin näyttää jotenkin tärkeältä, mutta varmaan epäonnistuin, ja pahasti.
’’Se oli aika lähellä kauppaa, ihan keskustassa. Mutta soitetaan nyt Boyfriend!’’ Erik huudahti ja alkoi näppäillä kitaraansa.
Tytöt taputtivat innoissaan ja alkoivat kuunnella Erikin soittamista. Mä häivyin vauhdilla paikalla, mun JB-toleranssi oli nimittäin täysi nolla. Pitäisi varmaan ottaa fillari ja ajaa kauppaan ostamaan oikeaa pitsaa. Ja käydä samalla matkaa ranttaamassa pizzeriassa.

Taukotuvan kello läheni jo yhtätoista, kun joku ilmoitti, että ruoka oli loppu.
’’Pitäisikö meidän käydä Kaisun talolla, sen kaapit on varmaan täynnä ruokaa’’, juuri Wilman kanssa maastosta saapunut Melli sanoi. ’’Ja sen talon ovi on varmaan auki!’’
Inna pudisti päätään. ’’En usko, että se katsoo hyvällä, jos me mennään ja viedään kaikki sen selkä vääränä kaupasta kannetut tavarat.’’
’’No mitä me sitten tehdään? Onko kaupat vielä tähän aikaan auki?’’ Iitu kysyi.
Nora näytti mietteliäältä. ’’On ne kai.’’
’’Mä voin lähteä sillä ehdolla, että saan Ristorantee ja nakkaatte mut sinne pitseriaan.’’ Sanoin ja vilkuilin muita.
Erik näytti miettivän hetken. ’’Ookoo, suunnataan auton keula siis kauppaa kohti. Ketkä on mukana?’’
Lähes kaikki taukotuvassa olijat nostivat kätensä ylös ja pian huone täyttyi kovaäänisestä pulinasta. Erikin punaiseen pikkukopperoon (joka näytti mun mielestä ihan leikkimökiltä pyörillä) mahtuisi kuskin lisäksi vain neljä, joten täytyisi tehdä kompromissi, ja päättää yhteistuumin mukaan lähtijät. Näytti kuitenkin uhkaavasti siltä, että kukaan ei ollut halukas jäämään paikan päälle.
’’Meidän pitää nyt oikeasti päättää, ei kaikki voi lähteä mukaan, me ei mahduta’’, Erik sanoi ja näytti vaivaantuneelta.
’’Tai sitten osa menee takakonttiin’’, Wilma ehdotti, ja idea sai yllättävää kannatusta.

Me päätettiin pihalla istumapaikat. Erikin vastusteluista huolimatta mä, Wilma, Melli ja Iitu mentäisiin takakonttiin, Elle, Matilda ja Inna istuisivat takapenkillä, ja Nora etupenkillä. ’’Ootte sitten ihan hipihipihiljaa, multa lähtee kortti ja joudun vararikkoon sakkojen takia jos jään tästä kiinni’’, Erik puhisi ja sulki takakontin meidän sinne ahtauduttua.
’’Wilma, oikeesti, siirrä sun jalkojas, niin tänne tulisi tilaa’’, Melli sanoi ja yritti vaihtaa asentoaan, tuloksetta.
’’Ei ne oo mun jalat’’, Wilma mutisi. ’’Mä olen täällä toisella puolella.’’
’’Kuinkakohan pitkä matka vielä?’’ Iitu kysyi. ’’Täällä on aika tukalaa.’’
’’No niin on, mutta miks me pysähdyttiin?’’ Mä sanoin ja yritin kuunnella vaimeita ääniä, jotka kuuluivat ulkopuolelta.
’’Ne on poliisit!’’ Wilma huudahti ja laittoi samantien kätensä suunsa eteen.
’’Saakeli, meidän piti olla ihan hiljaa! Ne varmaan vaan puhalluttaa Erikkiä’’, Melli kivahti.
’’Olkaa nyt pliis hiljaa’’, Iitu mutisi. ’’Se valittaa meille koko loppuelämän, jos me jäädään kiinni.’’

Hetken jälkeen matka jatkui, ja me huokaistiin helpotuksesta. Toivottavasti ei ollut enää pitkä matka, sillä mä olin ihan varma, että happi loppuisi kohta.

Ihan liian pitkältä tuntuneen matkan jälkeen auto pysähtyi tyssähtäen ja mä kuulin ovien käyvän. Pian Erik aukaisikin takaluukun, ja pyysi mua nousemaan pois takakontista. Huomasin, että olimme sen surullisenkuuluisan pikkupitserian (jonka nimi näytti olevan Pekan ja Riston pitsapaikka) parkkipaikalla, ja mä jo aloin jo suunnitella, millä sanoin saisin asiani selvimmiten perille, joko Pekalle tai Ristolle, mikäli omistajien nimet liittyivät paikan nimeen.

Autosta nousi myös Elle, joka ilmoitti, tulevansa mukaan. Hän ja Erik vaihtoivat katseen ja mä arvasin, mistä oli kysymys.
Erik istutui takaisin autoon. ’’Käykää nopeasti!’’ Mies sanoi ja sulki oven.
’’Mä mitään lapsenvahtia tartte’’, huudahdin kun Elle tarttui mua käsipuolesta ja alkoi raahata kohti pitserian ovea. Mä en varmaan näyttänyt siltä, ainakaan puljun ovella tupakkaa polttavan, humalaisen miehen mielestä, joka huudahti:
’’Lapset vielä tähän aikaan hereillä, nyt unten maille!’’
’’Ihan vitun hauskaa’’, mä huusin ja yritin näyttää keskaria, mutta Elle kerkesi työntämään mut väkipakolla sisään pitseriaan.

Pitseria näytti melko kodikkaalta. Mua ei kuitenkaan niin vaan hämätty, paikka oli takuulla naamioitu siihen malliin, että kukaan ei kiinnittäisi huomiota huonoihin pitsapohjiin. Tiskillä seisoi kyllästyneen näköinen mies, jonka ilme kuitenkin kirkastui, kun hän huomasi meidät.
’’Iltaa, neidit! Mitä saisi olla?’’
Mä avasin suuni, valmiina tulittamaan kaiken, minkä olin jo miettinyt valmiiksi.
’’No terve. Siis tiedättekö te, että teidän pitsapohjat on ihan p…’’
’’…erkeleen hyviä?’’ Elle keskeytti. ’’Me meinattiin tulla tilaamaan pitsa, mutta mä just huomasin, että lompakko jäi kotiin. Hyvät jatkot!’’ Nainen lähti raahaamaan mua ulos, ennen kuin mä tekisin mitään radikaalia. Oli ihan viittä vaille, että mä en ryhtynyt heittelemään tuoleja. Mies jäi katsomaan meitä kummastuneena, kun mä yritin vielä roikkua ovenkarmissa.

’’Siis mitä helkkaria?’’ Mä kivahdin Ellelle, kun me päästiin takaisin pihalle.
’’Et sä vaan voi marssia tonne ja kertoa, että niiden pitsat on ihan perseestä.’’
’’Niiden tulee tietää totuus, ja sitä paitsi mä meinasin kyllä sanoa, että ne on ihan paskoja’’, mä vastasin ja nyrpistin nenääni. ’’Jotta ne pystyy tekemään parempia pitsoja, eivätkä mene konkurssiin. Tai mitä mä nyt välitän, menkööt, ne kyllä ansaitsee sen.’’
Elle pyöritteli silmiään. ’’Minkä ikäinen sä nyt olitkaan? Jos Pau on kymmenen, niin sä olet varmaan kuusi.’’
’’Nyt ne sai sellasen kuvan, että ne pitsat on niin hyviä, etten mä edes halunnut lähteä ilman sitä helkkarin pitsaa’’, mä kiljuin ja varmaan kymmenettä tupakkaansa polttava mies nauroi kovaan ääneen ovella. Mä näytin tälle keskaria ja Elle pudisteli päätänsä.
’’No niin, alkakaa tulla jo’’, Erik huudahti autolta. Elle lähti kävelemään ja mä jäin seisomaan hetkeksi paikalleni, ennen kuin juoksin autolle. Mä ottaisin kyllä kärryllisen Ristoranten tonnikalapitsoja, ja laittaisin Erikin maksamaan kaiken.


Ihanaa kun kirjoitit näin paljon vappubileistä! Tosi hauskoja pätkiä ja mahtava pitsamaisteri meillä, haha =D // Kaisu

6. ложь и свобода
Toukokuun haaste: päivä hevosen silmin

Hitto vieköön, tuolla aidan toisella puolella oli niiiin maukkaan näköinen, vihreä, pieni ruohotupsu. Mä yritin parhaani mukaan kurkotella aidan ali, mutta ei mun turpa vaan millään yltänyt. Nekku vilkuili mua ihmeissään, mitäköhän sekin mun yrityksistäni ajatteli. Mä mulkaisin sitä ja sen käänsi mulle takapuolensa niin nopeasti kun pystyi. Pyh ja pah, ruunat.

Mä suljin silmäni ja nautin lämpimästä kevätauringosta, pian olisi liian kuuma, mikäli kesä edes tulisi. Mä en ikinä ole tykännyt kesästä, kaikenlaiset öttiäiset kiusaa. Toki ruokaa löytyy silloin joka suunnasta, mutta saanko mä ikinä syödä sitä? No en tietenkään. Me saatiin viettää kesät hiekkatarhoissa, kun muut konit rellestivät laitumella, jossa oli vihreää silmänkantamattomiin. No, ne olikin lihavia, kun ne tuli syksyllä takaisin. Tai niin mulle ainakin kerrottiin, mä en ikinä nähnyt niitä. Tai sitä vehreää laidunta.
Viereisessä tarhassa majaileva Meku, toinen ori, ja vielä melkein mun ikäinen, kertoi tämän paikan laitumista. Sama viisu toistui: vihreää silmänkantamattomiin. Mä olin kyllä ihan varma, että sellaista paikkaa ei ole olemassakaan, kyseessä oli sataprosenttisen varmasti joku maailmanlaajuinen juoru. ложь! Mä mikään tyhmä ole.
Jatkoin nuokkumistani. Hitto, kun mahan alta kutitti. Jospa se tyttö, joka mua aina rapsutti, saapuisi pian.

Hetken päästä mun rukouksiini vastattiin, kun lyhyt tyttö saapui tallin suunnalta ja alkoi avata porttia. Se käveli tarhaan ja hätisteli Nekkua, joka oli vissiin herkkuja vailla. Mä tuhahdin. Harvoin niillä oli mitää hyvää, etenkin kilteille. Välillä pitää käyttäytyä huonosti, jotta saisi jotain hyvää, kun osaa taas käyttäytyä.
Tyttö lässytti mulle jotain kummaa, mistä mä en saanut mitään selvää ja tunki jonkin laitteen, mistä mä olin kuullut käytettävän sanaa riimu, mun päähän ja me lähdettiin tallia kohti.

Ah, viimeinkin rapsutuksia! Mä seisoin keskellä mun minikokoista Talvipalatsiani kuin mikäkin kuningas, kuten vastapäisen karsinan suomalainen ori Vision oli naapurilleen kertonut (kyllä mä kuulin, mulla on tarkat korvat, joten mä kuulen hyvin, tosi hyvin). Ja sitäpaitsi ne oli ihan väärässä, mä mikään kuningas ollut, vaan tsaari.

Mä kuulin ulkoa jotain ihme ääniä, ja kävelin ikkunalle. Tyttö reagoi tähän aloittamalla ihan järkyttävän kimittämisen, koska mä en pysynyt paikallani. Pyh. Turhaa kitisemistä. Tekisi vain työnsä ja päästäisi mut takaisin tarhaan, kun kerrankin oli hyvä ilma. Se puhdisti vielä mun kaviot äänekkäästi tuhahdellen ja häipyi sitten jonnekin.

Takaisin tarhaan pääseminne oli turha toivo. Mä facepalmasin mielessäni, kun tyttö kantoi varusteet karsinan eteen ja lähti vielä jonnekin. Treeniä siis tiedossa. Mutta kappas, karsinan ovi oli vähän raollaan… mä varmaan mahtuisin siitä ulos, kun kovasti yrittäisin!
Mä tungin itseni oven väliin ja se liukui sivuun äänekkäästi kitisten. Hupsista keikkaa, no, en mä ikinä ollutkaan mikään Solid Snake. Mä lähdin kävelemään ulko-ovea kohti kaviot käytävällä parketilla kolisten. Mun eteeni loikkasi joku äänekkäästi huutava punapää, joka huitoi käsillään joka ilmansuuntaan. Vastustin halua jyrätä kyseinen hobitti ja ravasin pihalle.

свобода, viimeinkin! Ensitöikseni mä juoksin lähimmälle ruohomättäälle ja aloin ahmia vihreää suuhuni. Ai että, kun oli hyvää. Kun mä kuulin takaani askelia ja mölinää, mä singahdin hurjaa vauhtia mahdollisimman kauas kidnappaajista. Vilkuilin taaksepäin, josta kaksi lyhyttä tyttöä, kimittäjä ja se punapää, rynnivät mua kohti ainakin satasen ylinopeutta (miten ihmeessä ne pääsee niin kovaa lyhkäisillä jaloillaan?), ja kimittäjällä oli joku kumma laite korvallaan. Se sössötti kovaan ääneen jotain, ja osoitti tänne päin. Punapää nyökkäsi ja alkoi maanitella mua sangon kanssa, joka oli takuulla täynnä soraa tai vastaavaa kauran sijaan. Mä olisin takuulla nauranut itseni puhki, jos vaan pystyisin nauramaan.

Pian kidnappausjoukkoon liittyi myös joku kolmas henkilö, nainen, joka näytti varsin iloiselta ottaen huomioon tilanteen: kimittäjä näytti nimittäin siltä, että mikäli se saisi mut napattua, mä lähtisin makkaraksi pikavauhtia, eikä punapäänkään ilme näyttänyt enää varsin toiveikkaalta. Nainen sanoi tytöille jotain ja niiden ilmeet kirkastuivat hetkessä. Mitäköhän ihmettä?

Mä en ehtinyt jäädä pohtimaan, kun joku tarrasi kiinni mun riimusta ja nauroi. Kyseessä oli paikallinen siivooja, joka ei muuten siivonnut mun palatsia eilen tarpeeksi hyvin, mä kyllä annan sille palautetta tänä iltana. Se lähti raahaamaan mua kohti muita, jotka taputtivat siivoojalle. Helkkarin rakettiryhmä.

Kimittäjä iski riimunnarun kiinni mun riimuun haukan lailla ja tuijotti mua äkäisesti. Mä huokaisin. Tiesin, että edessä tulisi olemaan pitkä ja puuduttava koulutreeni. No, ehkä mä voisin riehua kentällä, ihan vähän. Laukanvaihdot ja pohkeenväistö on vaan niiin tylsiä. En ehkä kestä, lähettäkää apua. 


Eikä, ihan mahtava!!! "Kidnappaajat, paikallinen siivooja".. Ihan mahtavia ideoita ja ilmaisuja hevosen näkökulmasta, jotka todella saavat naurun herkiämään!! Todellakin haaste suoritettu <3 // Kaisu