|
|
Post by Kaisu on Apr 5, 2017 15:39:54 GMT 2
|
|
|
|
Post by Kaisu on Apr 5, 2017 15:40:01 GMT 2
Oli kulunut hetki aikaa siitä, kun Dongo nukkui pois. Se oli jäisen maan vuoksi tuhkattu ja tuhkat oli jätetty kauniiseen rasiaan odottamaan lumen ja jään sulamista metsistä - silloin se saisi viimeisen leposijansa jonkun puun juurelta. Newerra suri Dongoa, mutta ei kääntänyt selkäänsä uusille mahdollisuuksille. Niinpä Veeti oli lupautunut lähtemään matkaani myyntitallille, jonne ajoimme tuntitolkulla eräänä päivänä. Myyntitallin omistaja oli pitkän linjan kauppias - se osasi kertoa jokaisesta nelijalkaisesta vain hyvää, ja tulisimmatkin otukset kuulemma sopeutuisivat ajan kanssa varmasti ratsastuskouluun. Pidin kuitenkin tiukkaa linjaa siitä, että hevonen olisi osaava, terve ja selväpäinen. Tallilla pyörivät hoitajat hakivat meille potentiaalisten hevosten varusteita, ja kokeilimme hoitaa, varustaa ja ratsastaa hevosia. Onneksi talli ei ollut aivan valtava, niin jo muutaman tunnin päästä kävelimme viimeisen tarhan luokse.  "Kaisu, katso!" Veeti huudahti mustan tamman liikahtaessa tarhan perältä sännäten täyteen laukkaan. "Eikö ole kaunis?" "Onhan se!" myönsin, ja jäin seuraamaan siron tamman poukkoilevaa juoksua. "Tässä tammassa on todellakin luonnetta, niin ei pääse arki tylsistymään. Se on suuresta koostaan huolimatta siro, mutta jaksaa silti kantaa tuntilaisten jos toisenkin. Se on tuotu meren takaa, ja siinä on varmasti missourin fox trotteria, sillä se näkyy kulkevan fox trotissa. Jotain muutakin rotua siinä on, tai sitten se vaan on korkeampi yksilö, ei ne yleensä noin isoja ole. Hieno hevonen se on!" "Mikä sen nimi on?" kysyi Veeti. "Cayenne Wind, mutta tallitytöt kuulemma kutsuvat sitä Indyksi." Sitäkin siis piti päästä testaamaan. Oletukset kauniin ulkonäön lisäksi kauniin käyttäytymisen osaavasta hevosesta olivat kuitenkin turhat - tamma ei halunnut antaa kiinni, se nosti päänsä korkeuksiin suitsia laittaessa, se potki karsinan seinää ja yritti liiskata satulaa selkään nowtavan Veetin ja rynniä taluttaessa edelle. Veeti oli kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että hän nousisi tamman selkään. Tamma ei malttanut pysyä paikallaan ja se ryösti raviin melkein heti, ja lopulta Veeti pienellä hipaisulla antoi tammalle luvan laukata. Katsoin menoa hieman epäillen, mutta luotin siihen, että poika tietää, mitä tekee, kun antaa vieraan hevosen kaahata pitkin kenttää. Lopulta se kuitenkin jarrutti tammaa hiljalleen ja tuli selästä alas. "Onpas melkoinen hevonen", poika huoahti. "Ihan meinasi tulla hiki sitä pidätellessä." "Mutta tuo ei nyt ihan ole semmoinen ratsastuskoulun tuntihevonen", huomautin. "Vaikka se on kaunis." "Mutta aattele, miten siitä voisi tulla! Ei Tarukaan ollut, eikä Haiku vielä, mutta pian ne ovat. Ei Priiakaan olisi ollut muutama vuosi sitten, kun se ensimmäiswn kerran asui Newerrassa, ja nyt se on yks hienoimpia tuntihevosia! Hei, tässä vois olla potentiaalia isoillekin esteille", Veeti perusteli. "Okei okei, onhan tuossa perää. Mutta sun pitää sitten sitoutua siihen, ettei sillä ratsasteta hetkeen, että se on koulutuksen alla kuukausia. Siitä ei voi yhtään tietää, osaako se edes peruuttaa. Kaikki huonot tavat pitää kitkeä pois." "Jes, tottakai mä jaksan sen kaiken! Mä tykkään haasteista", Veeti naurahti. "Noni. Viedääs se talliin. Ja sit sille myyjälle et sano yhtään hyvää asiaa siitä, koska muuten se vaatii siitä melkosta hintaa. Se on paperiton tilastohevonen, jolla on huonoja tapoja ja se on huonosti kouluttamaton ja villi. Ymmärretty?" "Joo joo", Veeti naurahti, otti tiukemman otteen riuhtovan tamman ohjista, ja lähdimme kulkemaan kohti tallia. Ja kyllä oli myyjällä yllättynyt ilme, kun päädyimme tiedustelemaan hintaa meren takaa tuodusta mustasta paholaisesta. Sanoin, että meillä on ja on ollut muitakin haastavia projekteja, ja siksi olen kiinnostunut juuri tästä. Samalla, kun neuvottelimme hinnasta, eräs tallin hoitaja lähti Veetin kanssa laittamaan Indyä takaisin tarhaan. Minä sain lopulta neuvoteltua oikein edukkaan hinnan hevoselle, ja myyjäkin totesi, ettei maksaisi siitä itsekään enempää. Mahtoi mielessään riemuita, kun pääsee mustasta tammasta eroon. Niinpä me varattiin eläinlääkärin tarkastus tammalle heti seuraavalle päivälle, ja jos kaikki olisi kunnossa, suuntaisimme vielä tällä viikolla kopin kera hakemaan uutta neweläistä! |
|
|
|
Post by Kaisu on Apr 9, 2017 13:07:42 GMT 2
Newerra oli pärjännyt Vaahterapolussa koulukisoissa mainiosti - Melli voitti Tinjalla luokkansa ja Veeti tuli Priialla toiseksi. Kisojen lisäksi tallilaisia puhutti loppuviikosta Newerraan muuttanut Indy, joka oli kuin olikin läpäissyt eläinlääkärin testit, tosin luonteesta hän ei kovin hyvää "lausuntoa" antanut. Indy oli majoitettu väliaikaisesti talliin varattuun karsinaan, jonka asukki ei ollut vielä saapunut Newerraan, sillä tammaa ei uskaltanut laskea vielä pihattoon kuin valvovan silmän alla. Sitäpaitsi tuntiratsastajat olisivat säikkyneet tammaa.
Ja voin sanoa, että mustan paholaisen saapuminen oli melkoisen näyttävä. Koko talli oli kerääntynyt katsomaan, kun minä ja Veeti koitimme kahden hengen voimin saada sen nätisti kopista ulos. Kyllähän sen suuri, siro olemus sai ihailun henkäyksiä aikaiseksi, mutta kaikki pysyivät mielellään hieman etäämmällä. Veetin silmissä sen sijaan loisti ihastus ja seikkailunhalu - hänelle Indy-tammasta tulisi loistava projekti.
Kun tamma oli viimenään saatu karsinaansa rauhoittumaan, pidin Veetin kanssa pientä palaveria tamman koulutuksesta. Sovimme, että alkuun Veeti taluttaisi tammaa. Olin ostanut sille naruriimun ja pitkän riimunnarun sekä tietysti harjat, mutta muuten varusteet olivat vielä hankintalistalla. Katsoo nyt, mitä tammasta alkaa kuoriutumaan. Painotin Veetille sitä, että suuri ja voimakas tamma tulee opettaa kävelemään taluttajan takana, jolloin taluttaja määrää suunnan ja vauhdin, eikä hevonen kiilaa yhtään sivulle. Kehotin myös juoksuttamaan sitä kentällä tai maneesissa silloin, kun muita ei siellä olisi. Niin olisi hyvä aloittaa luotamuksen rakentaminen.
Olin itsekin aloittanut viikonlopun taluttamalla Indyn maneesiin. Se kiirehti koko matkan, mutta päättäväisesti astuin sen eteen ja koitin kieltää sitä tulemasta ohitse. Onneksi matka maneesille ei ollut pitkä, sillä jouduin keskustelemaan tamman kanssa sen paikasta vähän väliä. Maneesissa päästin sen irti ja menin hetkeksi katsomon puolelle katselemaan tamman riehumista. Sillä oli niin valtaisasti energiaa! Mietin samalla mielessäni, että kulkujärjestyksen talutusta varten voisi opettaa samalla idealla, jota pyöröaitauksessa kouluttavat käyttävät. Olin lukenut paljon menetelmästä, jossa hevosta juoksutetaan kovaa vauhtia niin kauan, että se alistuu, ja sitten sille käännetään selkä, jolloin se alkaa helposti seuraamaan. Myöhemmässä vaiheessa siihen voisi vain lisätä pitkän liinan, jolla aloittaa taluttamisen. Se voisi toimia!
Kokeilin tätä Indyn kanssa heti, ja sainkin juoksuttaa sitä pitkän aikaa ympäri maneesia. Se laukkasi ja riehui, ja minä heiluttelin käsiäni ja hoputin sitä juoksemaan lisää ja lisää. Lopulta se kuitenkin alkoi hidastamaan ja rentoutumaan, jolloin lopetin ja jäin seisomaan paikoilleni katse maassa. Hetken päästä tunsin lämpimän hengityksen niskassani, ja astuin muutaman asekeleen edemmäs. Kuulin Indyn ottavan askeleen perääni, mutta kääntyessäni katsomaan tammaa, se pysähtyi jälleen. Se seisoi ylväänä ja valppaana keskellä maneesia ja tutki korvat hörössä tyhjää hallia, jossa jokainen kavion liikahdus kaikui kevyesti.
Maiskautin kerran ja astuin askeleen taaemmas. Silloin Indy otti askeleen kohti minua. Vaikka tamma ei pidempään seurannut vaan kääntyi kannoiltaan juoksuun, tiesin, että tästä kaunottaresta tulisi vielä hyvä hevonen. Se vaan tarvitsisi hieman aikaa ja kärsivällisyyttä päästäkseen eroon entisen elämänsä huonoista kokemuksista.
|
|
|
|
Post by Veeti on Apr 21, 2017 13:24:48 GMT 2
S a d e / / E n s i m m ä i n e n
21.04.2017Sateesta kostea tamma hiipii pojan takana pää korkealle nostettuna. Se ei yritä ohittaa, muttei ole kuitenkaan tyytyväinen asemaansa ihmisen selän takana. Indy on johtaja, ei seuraaja. Märkä hiekkaseos lotisee saappaiden alla, antaa välillä periksi ja saa kävelijän liukastumaan. Jokaisella kerralla Indy säpsähtää, mutta ei kuitenkaan poistu paikalta. Se tuijottaa tarkkaavaisena metsään, jossa puiden juurakot peittyvät hitaasti sumuun. Tamma näkee kostean sammaleen peittelevän kiveä alleen, ja kuuntelee tuulen huminaa. Kentän puiset aidat kolisevat pojan vetäessä aidan lankut auki. Indy astelee arvokkaasti sisään ja jää odottamaan. Se pitää korviaan luimussa, harkiten tarkasti, mitä seuraavaksi tekisi. Veeti lähtee kävelemään kohti hiekkakentän keskustaa, tamman seuratessa perässä. Sateen kovetessa musta, siro eläin päästetään irti ja se riistäytyy hurjaan laukkaan heti muutaman metrin päästä. Indy juoksee monta kierrosta ilmekään värähtämättä. Se puhisee hiljaa, tamman kunto ei ole vielä parhain mahdollinen. Liejuinen hiekka luistaa kavioiden alla, mutta se ei ota yhtäkään harha-askelta. Suuri musta oli kokenut juoksija, se osasi paeta. Harmaa lintu lehahtaa puskasta kentän aitojen ulkopuolelta säikäyttäen tamman. Se lyö jarrut pohjaan sekunnin sadasosassa ja hypähtää pystyyn. Vaaleat etujalat huitovat ilman läpi hetken aikaa, saaden eläimen näyttämään juhlalliselta, kuninkaalliselta. Sitten se rauhoittuu ja laskeutuu takaisin neljälle jalalle.  Poika huokaisee syvään ja vetää keltaisen sadetakin hupun paremmin päänsä päälle. Hän ojentaa nyrkkinsä, jonka sisällä odottelee pieni porkkanapala. Indy seisoo ryhdikkäänä tuon edessä, puhisten hiljaa. Veeti avaa kätensä ja antaa herkkupalan kauniille tammalle. Se nappaa palkintonsa varovasti pehmeiden huuliensa väliin ja pureskelee sen rauhallisesti. Lopulta kaksikko poistuu liejuiselta kentältä. Molemmat ovat läpimärkiä, mutta tyytyväisiä. Tamma on rauhallinen, vaikkei se kuitenkaan luota poikaan tarpeeksi pitääkseen sitä itseään ylempänä. Silti Indy antoi pojan koskettaa kosteaa kaulaansa ja odottaa levollisena rapsutteluhetken päätöstä. Veeti kiinnittää mustan käytävän keskelle, ketjuihin. Se odottaa kiltisti kun poika heittää vaaleansinisen fleeceloimen tamman selkään. Loimi ei ole Indyn oma, vaan Veetin vanhan hevosen. Tamma saa vielä lisää herkkupaloja, jotta malttaa odottaa ulospääsyä vielä hetken verran. Vaaleansininen loimi vaihtuu kaulakappaleelliseen, vuorettomaan sadeloimeen, joka sopii Indylle kuin nenä päähän. Taluttaessaan tammaa takaisin tarhalle, Veeti ei olla miettimättä, miksi tänään meni niin hyvin. Suuri musta ei ollut yrittänyt kertaakaan purra, uhkailla tai potkaista. Ehkä sillä oli ollut vain kivaa. Sumu vyöryy metsästä Newerran piharakennusten päälle, sulkien ne harmaaseen halaukseen. Veeti katselee mustaa tammaa tarhan reunalta. Se tonkii heiniä mudan seasta, levollisempana kuin yleensä. Kivan taiteellinen ja persoonallinen aloitustarina! Kirjoitat oikein kuvailevasti, mukavaa vauihtelua tämmöiset tarinat =) Piirros on kaunis ja onnistunut, etenkin hevosen väritys on onnistunut valoineen ja varjoineen <3 // Kaisu
|
|
|
|
Post by Veeti on Apr 26, 2017 21:17:38 GMT 2
R u u v i t l ö y s ä l l ä & m u u t a d r a a m a a / / T o i n e n
26.04.2017
"Veeti, mä olen pahoillani."
Tallustin tyytyväisenä mutakerroksen läpi Indyn luo. Suuri musta ei ollut tyytyväinen, sillä joutui jättämään iltapäivätheinät kesken ja lähtemään kiltisti "töihin". Tänään mentäisiin jalkapyykille, mikä ei ollut välttämättä helpoin juttu, jonka tuon hevosen kanssa voisi tehdä.
"Mä en ikinä uskonut, että mä tulisin kirjoittamaan sulle tälläisen viestin."
Viiden minuutin jälkeen Indy suostui astumaan pesariin niin, että sain kiepautettua sen ympäri ja kiinnitettyä paikoilleen. Porkkananpala maistui tammalle hyvin, ja hetken panikoituaan se rentoutui, vaikka alla oleva lattiakaivo hieman jännittikin. Nappasin letkun ja aloin suihkuttaa jalkojaan nostelevaa tammaa.
"Tää tuntuu tosi pahalta, mutta mun on pakko kertoa. En tiedä, miten aloittaisin, joten kerron suoraan."
Lopulta sain märkäkoipisen hevosen käytävälle harjaukseen. Se oli selkeästi närkästynyt jalkakylvystään, joten sainkin komentaa (ja väistellä) kiukkuista tammaa lähes jatkuvasti. Huokasin syvään ja jatkoin sinnikkäästi mutakerroksen irrottamista.
"Kun mä lopetin Newerrassa, koetin aluksi pitää suhun niin paljon yhteyttä, kuin pystyin. Sit se hiipui, kuten huomasit. Lopulta mä yhtenä päivänä tein jotain kamalaa. Jotain, mitä mä en olisi ikinä saanut tehdä, mutta se lipsahti kuin vahinko.."
Tänään irtojuoksuttaisin lisää, tällä kertaa ottaisin mukaan myös puomeja ja pikkuesteitä. Vaikka se ei ollut viisain tempaus ikinä (pahimmassa tapauksessa saisin kaviosta jo suojia laittaessa), päätin toeuttaa ideani ihan vain vaihtelun vuoksi. Niimpä aloin säätämään vanhoja, tummanvihreitä jännesuojia pitkiin valkoisiin koipiin.
"Muistat varmaan Aten. Olin niiden luona, siellä oli Emma ja Tara, sekä tietty Tino. Ajattelin pyytää sua, mutta se vähän jäi. Muut lähti kauppaan ja mä jäin Aten luo, oltiin kahestaan."
Kun olin selvinnyt hevoseni suojaamisesta, lähdettiin monien peruutusten ja pysähdyksien jälkeen liikkeelle kohti maneesia. Räntäsateen läpi talsiessani puhelimeni pingahti viestin merkiksi. Lukisin sen Indyn juoksulenkin jälkeen.
"Me juteltiin kaikesta kivasta, kerroin myös mun ongelmista ja suruista, stressistä. Atte halasi mua, lohdutti. Sit se vaan lipsahti, mä suutelin Attea. Vaikka se oli vahinko, mä en lopettanut, vaikka olisi pitänyt."
Rakensin muutamaa estettä paikoilleen Indyn hurjastellessa ympäri maneesia. Saatuani ne paikoilleni, yritin ohjata tammaa hyppäämään. Suuri musta ei oikein tajunnut, ja stoppasikin muutamaan kertaan heti ensimmäiselle esteelle. Lopulta se hyppäsi, ja voi kun se hyppäsikin kauniisti. Pikkuesteet ylittivät kuin lennossa, en malttanut odottaa näyttäväni tätä hevosta Helille!
"Sit tää jatku, se kävi useammin. Sulla meni tallilla aina niin kauan, että jotenkin alkoi tuntua, ettei meitä enään oo. Ajattelin, että ei se haittaa, jos tykkään siitä. Sit sä laitoit viestiä, pyysit kisoihin. Menin paniikkiin."
Puolen tunnin päästä nappasin hikisen hevosen narunpäähän ja aloin koota esteitä paikoilleen. Indy oli laiskahko, se oli kuluttanut paljon energiaa, eikä sitä enää villittänyt. Pian lähdettiinkin tallille päin.
"Lopulta tajusin, et mun on pakko kertoa. Niin kuin mä nyt teen. Ja musta tuntuu, että mä olen rakastunut siihen. Oikeasti, kunnolla.."
Kun olin saanut Indyn hoidettua loppuun, kömmin taukotupaan. Heitin märän sadetakin kaapin pohjalle ja vaihdoin sen tuttuun huppariin. Kömmin sohvalle ja avasin puhelimeni, viesti oli Heliltä.
"Eli, tää taitaa olla tässä. Oon niin pahoillani, muista että oot ihana ihminen. Meidän pitää vaan päästä yli, jatkaa elämää. Toivon et voit antaa anteeksi, unohtaa tän, ja että pysyttäisiin ystävinä. Ehkä me ei oltu vain oikeita toisillemme. Muista, sä olet maailman kultaisin poika, joka ansaitsee parempaa kuin mä. Rakastan sua, kiitos ja anteeksi ❤︎"
Luin viestin monesti uudelleen. En voinut uskoa tätä todeksi. Ajatukset myllersivät päässä ja puhelin paiskautui lattiaan. Kyynel tippui silmänurkasta poskelle, mua itketti. Teki mieli huutaa. Tosi kovaa.
Voi miten kaunis tarina <3 Kiva, että Indyn kanssa on lähtenyt sujumaan. Siitä tulee vielä hieno hevonen! Helin viesti on kirjoitettu todella hienosti, harmillinen juttu Veetille, mutta aika parantaa haavat. <3 // Kaisu
|
|
|
|
Post by Kaisu on May 23, 2017 23:39:54 GMT 2
Parissa kuukaudessa Indy on kotiutunut hyvin. Sen kanssa on heitetty talutuslenkkejä maastossa, juoksutettu vapaana maneesissa, opetettu juoksemaan liinassa, pitämään varusteita päällä ja etenkin mahdollisimman moni uskalias on käynyt harjailemassa sitä, jotta se tottuisi ratsastuskoulun vaihtuviin tuntiratsastajiin. Tamman piti toden totta saada joka päivä purkaa energiansa riehumalla ja juoksemalla hetken aikaa, mutta sitten se alkoi olla jo ihan siedettävä käsiteltävä pienestä äkkipikaisuudesta ja arvaamattomuudesta huolimatta. Voimaa sille ainakin oli kertynyt, ja musta paholainen tuntui hyppäävän ihan hyvällä tekniikallakin.
Pian olisi vuoro istuttaa joku sen selkään. Ensin Indyä pitäisi totuttaa painoon laittamalla jokin säkki sen selän päälle, ja pikkuhiljaa, ensin mahallaan sen selän päällä röhnöttämisestä aloittaen, sen selkään täytyisi kiivetä. Se olisi suuri askel, sillä tammalla tuntui olevan tietty henkilökohtainen piiri, jonka sisäpuolelle on hieman vaikea päästä. Ratsastaja toisi kuitenkin merkittävän edistyksen koulutukseen, sillä loputtomuuksiin ei voida käyttää juoksutuksen ääniapuja ja juoksutusraippaa. Ratsastaja pääsisi opettamaan Indylle uusia apuja samoille asioille, mutta ensin tamma tarvisi kyllä toden totta ihan ihkaomat ratsastusvarusteet... Loputtomuuksiin ei voida elää laina- ja varavarusteilla!
// En ole hevosenkoulutuksen ammattilainen vaan täysin aloittelija ratsastuksessa, joten älkää välittäkö mahdollisita virheistä tai sitten kertokaa, miten homma oikeasti menee =)
|
|
|
|
Post by Veeti on May 25, 2017 21:41:52 GMT 2
25.05.2017
Vaikka mua ei tänäänkään olisi huvittanut raahustaa usean kilometrin tallimatkaa vain saadakseni nähdä tuon typerän tamman perseilevän liinan päässä tai irti sen jälkeen kun mulla olisi jo mennyt hermo, pakotin itseni kävelylle. Jumppapussi heilui edes takas selässäni, eikä sen sisällä selkääni hakkaava ratsastuskypärä tuntunut sen mukavammalta.
(Indyn) Onneksi tamma antoi heti kiinni, ja oikein kiehnäsi mun ympärillä. Ehkä kuuma ilma oli pehmentänyt sen aivot sellaiseksi mössöksi, joka muistutti liian pitkäksi aikaa jääkaappiin jääneen maitopurkin sisältöä, mutta sehän ei mua haittaisi. Pääasia, että se pysyisi käsissä eikä kiukuttelisi, vaikka olihan se toki rauhoittunut, ihan oikeasti.
Mustan paholaisen karva oli kiiltävää, eikä siitä irronnut enään yhtäkään talvikarvan palasta. Jokapäiväinen raaputtelu oli näemmä tuottanut tulosta. Tänään olisi irtohypytyksen vuoro - sitähän me ei oltu harjoiteltu muutamaan päivään.
En saanut taaskaan kaviosta suojatessani tamman jalkoja, joten uskoin jo pikkuhiljaa olevani voiton puolella - ellei Indy päättäisi seota ja riistäytyä käsistä matkalla kentälle tai vaihtoehtoisesti hypätä aitojen yli. Kaisu oli siirtänyt tämän päivän tunnit maneesiin paahtavan auringon vuoksi, joten meidän kannaltamme tilanne oli hyvä.
Annoin Indyn hölkkäillä kentällä itsekseen samalla kun raahasin tolppia paikoilleen. Sain muutamaan kertaan huitaista juoksutusraipalla oikein kunnolla, ettei musta estekilpurini olisi loikannut keskeneräisen esteen - ja samalla mun - ylitse, ja sehän tuittupäätä ärsytti.
Kun Indy lopulta pääsi hyppäämään, aloin epäillä etten saisi sitä koskaan lopettamaan ja se kuolisi lämpöhalvaukseen - niin kovaa ja korkealta se pinkoi vailla pienintä ongelmaa. Lopulta aikani vihelleltyä neiti päätti tulla tarkistamaan taskuni, mutta herkun saatuaan se jatkoi armotonta ralliaan.
Lopulta hikinen hevonen antoi kiinni ja kävelytin sitä muutaman kierroksen verran. Saatuani sen hengityksen tasaantumaan poistuimme kentältä suoraan suihkuun tallin pesarille. Indy oli oppinut nauttimaan viilentävistä vesisuihkuista, joten se seisoikin tyytyväisenä huuhtoessani hikeä hevosen karvalta.
Syötellessäni kaunotarta pihanurmella Kaisu pölähti kummallisella tavallaan yhtäkkiä paikalle, ilman pienintäkään merkkiä siitä, mistä nainen oli tullut.
"No mites meni?" hän aloitti.
"Ihan jees, korkein taas sitä ysikympin luokkaa, ilman mitään ongelmaa tietty."
"No hyvä. Indylle pitäiskin alkaa etsimään ratsastajaa", Kaisu hymähti.
"Niin no, mä ainakin voisin. Oon kuitenkin toiminu sen kanssa nyt paljon ja koeratsastinkin sen", ehdotin ehkä hieman innoissani. Olisi hienoa päästä uudelleenkouluttamaan niinkin jaloa eläintä, kuin Indyä.
"Mm, no hyvä että olet innokas. Mun pitää vähän miettiä tätä.. Mutta ilmoitan toki, kun tiedän!".
Sen sanottuaan Kaisu oli kadonnut, ja mä olin varma, etten mä ollut se henkilö joka Indyn selkään taas nousisi.
Hahaha mun yleinen lätinä ratsastajan astumisesta kehiin ei meinannut, etteikö se voisi olla Veeti, tottakai Veeti saa alkaa ratsastamaan Indyllä! Ensin vaan totutellaan painoon ynnä muuta. Ensimmäisinä viikkoina vaan pitää sitten muistaa, että mennään vaan liinassa/talutuksessa, sillä pohje- ja istunta-avut ovat ihan uusi asia =) Kiva tarina, edistystä se että tamma on rauhoittunut! Kyllä se kesän lopulla on varmasti jo kelpo ratsu, etenkin, kun elämme kuvitteellisessa maailmassa :'D // Kaisu |
|
|
|
Post by Veeti on Jun 30, 2017 12:27:46 GMT 2
Naputtelin sormiani naarmuiseen puupöytään, jonka ääressä istuin mietteliäänä. Taukotupa oli oudon tyhjä, eikä missään näkynyt ketään. Ei edes ylienergistä duracelpupu-Pauta, jonka olisi voinut päästää juoksentelemaan Indyn kanssa irtona maneesiin, jotta edes pieni määrä sitä ylimääräistä energiaa katoaisi jonnekin.
Lopulta kyllästyin istuskeluun ja nousin ylös. Olin pelastanut tulisen mustan ulkoa vesisateesta, ja se saikin värjötellä ostamani oranssin kuivatusloimen alla omassa karsinassaan. Inhottava, viileä kesäilma tunkeutui kaikkialle, saaden sateen pehmittämään pienimmätkin kinttupolut mahdottomiksi kulkea.
Indy oli selkeästi tylsistynyr seisoskelemaan yksin tyhjässä tallissa. Se hörisi kauneimmalla mahdollisella tavalla, tuijotti minua silmät suurina pitkä kaula kaarella. En voinut kuin nauraa, ja napata nahkariimun ovenpielestä. Sujautin mustan riimun suureen päähän, tartuin oranssiin riimunnaruun ja siirsin tamman käytävälle.
Tamma oli tyytyväinen saadessaan kostean kuivatusloimen pois päältään, mutta suorastaan järkyttyi huomatessaan sen vaihtuvan satulaksi. Vanha, jo haalistunut nahkasatula sai paikkansa Indyn selästä. Se oli hieman matala edestä, niin kuin Kaisun kanssa oltiin veikattukin, joten tungin sen alle kotoa tuomani palaromaanin, jolla kohotin etukaarta hieman ylemmäs. Haalistunut ja kulunut ruskea huopa ei miellyttänyt omaa, tarkkaa silmääni, mutta luovutin. Ostaisin tammalle uuden huovan heti kun ehtisin.
Suojasin tamman jalat varmuuden vuoksi jänne- ja hivutussuojilla. Eihän sitä tietäisi, jos suuri musta päättäisi pinkaista korkealle ilmaan heti ensitöikseen, joten pitkistä koivista oli huolehdittava. Olin tyytyväinen tekemääni työhön, sillä musta paholainen ei enään yrittänyt esimerkiksi purra satulavyötä kiristämässä olevaa ihmisparkaa tai monottaa suojien laittajaa.
Lopulta lähdin taluttamaan oranssin riimunnarun päässä roikkuvaa tammaa ulos vesisateeseen. Indyä kiukutti ja se stoppasi ensitöikseen ulko-ovelle, eikä helposti astunutkaan siitä pois. Lopulta se kuitenkin liikahti, jolloin kipitimme kauheaa vauhtia maneesiin.
Irrotin satulasta varmuuden vuoksi jalustimet, sillä päästäisin Indyn hyppäämään ihan pieniä esteitä, jotta se tottuisi kaikenlaiseen satula selässään. Se meni nykyisin jo kaikki askellajit liinan päässä sekä irtona pelkistä äänellä tehtävistä käskyistä, satulalla tai ilman, mutta esteitä ei oltu kokeiltu vielä kertaakaan.
Päästin tamman kävelemään omaa tahtiaan ympäri maneesia, samalla kun itse kokosin pienen ristikon keskelle maneesia. Indy ei tarvinnut sen kummempia irtohypytyskujia, vaan suunnilleen huuto "este", sai sen jo kohti ristikkoa. Suuri ja musta hevonen liisi pienen esteen yli ja jatkoi matkaansa innokkaana - satulasta sen enempää välittämättä.
Hienoa edistystä Indyn kanssa ja kiva tarina! Ehkä ensi kerralla jo päästään satulaan asti 8) // Kaisu
|
|
|
|
Post by Veeti on Aug 15, 2017 19:12:41 GMT 2
"Indyperkele!", Erik murahti hampaidensa välistä. Jatkuvan kaatosateen seasta tipahteli satunnaisesti muutama jyrähdys ja hetken kuluttua taivaan täytti välähdys. Mies tunsi, kuinka sadetakin hyvin palvellut kangas alkoi pettää ja pian hän tunsikin sen painautuvan kosteaa ihoa vasten. Pisara pisaralta rengin tummansininen t-paitakin alkoi muuttua entistä tummemmaksi. Indy ravasi lähemmäs kahtakymmenettä kierrosta kuraista tarhaa ympäri. Se asetteli vaaleat koipensa tasaisesti tukeville kohdille ja liihotti eteenpäin häntä soihtuna. Musta paholainen ei tahtonut liata kavioitaan, kuten neidin arvolle sopii. Erik sensijaan muistutti enemmän mutalätäkköä kuin miestä. Tässä vaiheessa mä astuin kuvioihin. Astuessani aidatulle alueelle uusi jyrähdys räjäytti taivaan. Indyn potkaisi taaksepäin kiukkuisena saaden Erikin karjahtamaan. "Ei hemmetti, miten sä jaksat tuota otusta?" mies murjotti. Naurahdin omahyväisesti ja typerä virne naamallani vihelsin. Sillä sekunnilla tamma pysähtyi, kääntyi ja tallusteli luokseni. Erikin suu loksahti auki. "Älä huoli, tän harjoittelemiseen on mennyt todella monta kuukautta", huomautin napatessani läpimärän hevosen kiinni. "Joo.. Saisit opettaa mullekin", mies murahti. En voinut olla tyytyväisempi. Indyn kanssa oltiin tehty töitä enemmän kuin laki sallii, olin kovin ylpeä aikaansaannoksestani. Vasta muutama päivä sitten tamma oli alkanut luottaa muhun aivan uudella tavalla, se lähti mukaan tyytyväisenä, eikä näyttänyt hapanta naamaa kuin vain osan ajasta. Enää mun ei tarvinnut väistellä sen teräviä hampaita taluttaessani tammaa, eikä Indy uhitellut takajaloillaan edes suojia laittaessa. Yksi huono puoli tässä kuitenkin oli. Musta paholainen oli muuttanut käyttäytymistään myös muita kohtaan. Kaisun kanssa sillä ei ollut sen enempää ongelmaa kuin koskaan ennenkään, mutta en edes ihmetellyt asiaa naisen ollessa mikäkin villihevoskuiskaaja. Suurin ongelma oli kuitenkin tallityöntekijöiden kanssa. Tamma juoksutti Erik-parkaa lähes joka päivä, eikä muillakaan kauhean helppoa ollut. Kun Indy oli edes vähän hädissään, kuten tänään ukkosen takia, sen pyydystäminen oli pelkkää helvet*iä. Indy oli hevonen, jonka kanssa tarvitsi siteen, jos sen halusi toimivan täydellisesti. Ei sellaista sidettä ole mullakaan, mutta ehkä vielä joku päivä. Mä pidin tuosta hevosesta silti, rakastin sen tempperamenttia, sen typerää käyttäytymistä, uhittelua, perseilyä.. Kaisu oli puhellut selkäännoususta jo muutamia kuukausia sitten, mutta jostain syystä sitä ei oltu saatu aikaiseksi. Toisaalta olin iloinen, sillä tällä hetkellä pystyin toimimaan hevosella täysin eri tavalla, kuin edes muutamaa viikkoa sitten. Tiesin kuitenkin, että päivä, jona nousisin Mustan paholaisen selkään ei olisi kaukana. Viheltelin kaapiessani sadevettä väsähtäneen tamman selästä. Hikiviila liukui sileällä karvalla äänettömästi, hiljaisuudessa jonka vain lattialle tipahtelevat vesipisarat rikkoivat. "Pitäisiköhän meidän käydä putsaamassa sun jalat?" mumisin hiljaa. Indy nosti päätään, kuunnellen ääntäni. Lopulta se huokaisi hiljaa ja painoi päänsä taas rennosti alas. Se tuntui nukkuvan pää sitä käytävällä kiinni pitäviä kettinkejä vasten. Hymähdin mielissäni, oli vaatinut paljon työtä saada tamma noin rennoksi hoitotilanteessa. Jynssätessäni vaaleita jalkoja puhtaaksi sienen kanssa tunsin jonkun saapuvan taakseni. "Moi Melli" "Tääh, et sä voinut tunnistaa mua!" tyttö vikisi saaden mut nauramaan. Tyttö kyykistyi viereeni tuijottamaan kurakerroksen väistymistä valkoisten jalkakarvojen päältä. "Sun pitäisi käyttää kimoshampoota noihin." Melli pohti. "Joo, se vois toimia. Mut ei nyt, kohta ne on taas ihan kurassa". "Mitä sä ajattelit tehdä sen kanssa?" Melli kysyi silittäessään epäilevän näköistä tammaa. Se tarvitsi vielä paljon muiden ihmisten kosketusta, sillä tällä hetkellä se pysyi täysin rauhallisena vain mun ja Kaisun seurassa. Matkaa tuntihevoseksi olisi vielä pitkän aikaa, mutta onneksi hevonen oli vielä nuori ja meillä oli ainakin sitä aikaa. "Mä en oikeastaan tiedä", totesin hetken mietittyäni. "Tulkaa meidän kanssa maastakäsinmaastoon!" "Mihin?" "Maastoon, johon mennään maastakäsin taluttamalla. Tyhmä!" Melli kikatti. Pyöräytin silmiäni muka loukkaantuneena, vaikka lopulta itsekin naurahdin. Lopulta tallustelimme sateista hiekkatietä eteenpäin. Melli käveli pikkuponinsa kanssa edellä, me tultiin mustiksen kanssa takana. Poneille oli puettu vuorettomat sadeloimet päälle, eikä meidänkään sadetakit jääneet naulaan. Melli kääntyi juuri metsäpolulle, kunnes taivas repesi. "Ei oo tottaaah", Melli vinkaisi. Naurahdin tytön ininälle ja käskin tuota jatkamaan matkaa. 
Niin ihana tarina ja kuva! Veeti ja Indy on kyllä mahtava kaksikko, niin mielenkiintoista seurata niiden kehitystä! Näitä lisää <3 ~Wilma |
|
|
|
Post by Veeti on Aug 20, 2017 14:38:27 GMT 2
20.08.-17 Indy tallusteli rennosti eteenpäin vierelläni. Välillä se hörisi hetki sitten saapuneelle jättipuokille, jota Haukaksikin kutsuttiin. Itse olin orin tosin ristinyt Lehmäksi sen värityksen vuoksi, eikä Matildakaan voinut olla hymyilemättä aina uuden lempinimen kuullessaan. Musta paholainen tuntui olevan hiukan virtaisa, joten päivä ei välttämättä ollut kaikista soveliain tulevaan ohjelmaan. Tänään oli aika nousta Indyn selkään, kävellä vähän ja tulla alas. Kaisu liinan päässä, mä selässä ja muutama silmäpari myös katsomon puolella. Melli oli luovuttanut Lehmän tuijottamisen ennen muita, sillä hän tahtoi olla varmistamassa kaiken sujumisen. "Veeti sä kuolet. Se heittää sut selästä tai talloo sun päälle", tyttö kitisi. Pyöräytin silmiäni ja naurahdin kiinnittäessäni tammaa käytävälle. "Älä panikoi. Oonhan mä mennyt Priiallakin, Beasta puhumattakaan. Ja olin myös ensimmäinen Tarun selässä! Kyllä mä siellä pysyn", hymähdin ja loin Melliin hymyn. "No mutta ne on kaikki niin pieniä. Indy on kuitenkin melkein sata seiskyt senttiä korkea..." Tartuin kiinni ruskeiden hiuksien peittämistä olkapäistä ja tuijotin suoraan Mellin silmiin. "Rauhoitu, kaikki menee ihan hyvin", virnistin. Melli tuijotti Indyä edelleen hieman huolissaan, mutta tyytyi nappaamaan pölyharjan käteensä ja alkoi harjaamaan Neiti Ratsua. Indy käveli hieman hämmentyneen oloisena maneesiin. Se ei ollut tottunut niin suureen väkijoukkoon, huimat viisi ihmistä oli sille jo paljon. Mellin ja Kaisun lisäksi mukaamme oli saapunut myös Wilma sekä Alex. Kaisu siirtyi hallin keskelle kouluraippansa kanssa, mittaillen katseellaan hevosen jokaista askelta. "On se ihan rento joo", nainen mutisi. Lopulta päästin Indyn hölkkäämään ympyrälle. Muutamien ravikierrosten jälkeen annoin sen siirtyä laukalle, jota se rallittikin muutaman kierroksen pukitellen. Sivusilmällä huomasin, kuinka hermostunut Melli näpersi kypäräni hihnaa Kaisun vierellä mutisten jotaini. Lopulta rauhoittelin tamman käyntiin ja vihelsin sen luokseni.  "Valmis?" Kaisu kysyi pitäen toisesta jalustinhihnasta vastaan. Nyökkäsin ja siirsin vasemman jalkani korokkeelta metalliseen turvajalustimeen. Ponnistin rauhallisesti istumaan tamman selkään, kuten monesti aikaisemminkin. Kaisu siirtyessä hevosen viereltä sen eteen odottamaan taputtellessani Indyn kaulaa, eikä tamma ollut lopulta moksiskaan edes liikkeelle lähtemisestä. Pohjeavut olivat Indylle tuttuja, mutta silti pyrin olemaan mahdollisimman varovainen. Hevonen jännittyi hiukan aina kun pyysin sitä eteenpäin, mutta pitäessäni jalat tasaisesti sen kyljillä, se rauhoittui loppujen lopuksi hiukan. "Sehän menee nätisti!" Kaisu kehui hymyillen. Indy viskoi päätään kun kiristin ohjia tuntumalle. Tammalla oli luultavasti käytetty sen entisessä elämässä liian vahvaa kuolainta, jolloin se oli kovin epävarma ja herkkä suustaan. Vauhdikkaan hevosen peruskoulutukseen ei ehkä oltu panostettu tarpeeksi, vaan laitettu vain vahvempaa rautaa suuhun, jotta se ei kuskaisi lähes jokaista selässä istujaa minne halusi. Muutaman kierroksen jälkeen käänsin tamman varovaisesti keskelle kenttää. Indy kannatteli päätään korkealla ja pyrki vastustamaan pehmeästikin käytettyä kuolainta, mutta kun se lopulta edes aloitti pysähtymisen, päästin ohjaa ja kehuin. Lopulta pääsin alas selästä omatoimisesti, enkä ollut maistanut kertaakaan maneesin hiekkaa. Ojensin Indylle porkkananpalan ja taputin sen kaulaa. Talutin Indyn paikoilleen käytävälle. Se rentoutui normaaliin moodiinsa saatuaan kuolaimet ulos suustaan. Olin tullut siihen tulokseen, että tamma piti enemmän messinkisestä kuin normaalista kuolaimesta, vaikkei sekään ainakaan vielä tuntunut siitä täysin miellyttävältä. Pikku hiljaa oltiin kuitenkin matkalla kohti ratsuhevosen töitä.
6hmHei miten mainiota kehitystä Indyn kanssa! Onneksi tammasta ei tarvikaan tulla tuntihevosta, niin Veeti voi rauhassa antaa hevosen luottaa vain pariin ihmiseen. Minun puolesta Veeti voi koulia tammasta itselleen kilpahevosen, ihan niin korkealle tasolle kuin tammalla riittää kapasiteettia! Ehkä sillä voisi kokeilla hackamorea myös?  Onpa kiva lukea pitkästä aikaa sun ihania tarinoita, ja hienot kuvatkin oot piirtänyt <3 // Kaisu |
|
|
|
Post by Veeti on Oct 21, 2017 20:31:18 GMT 2
21.10.-17Indyn uudelleenkoulutus oli jatkunut hienosti. Välillä oltiin pidetty viikon tai parin huilitaukoja, mutta pikku hiljaa tamma alkoi toimia täyspäiväisenä ratsuna. Mustalla paholaisella ratsastettiin nyt viitisen kertaa viikossa. Yleensä meidän viikko-ohjelmamme oli varsin yksinkertainen; tiistaista torstaihin tehtiin selästäkäsin juttuja, ja yleensä keskiviikkona jotain puomeihin tai pikkuesteisiin liittyvää ihan vain koska Indy piti siitä niin kovasti, torstaina sekä maanantaina hevosella oli maastakäsittelyä ja viikonloppuna keskityttiin taas hommiin selästäkäsin.
Me kokeiltiin Indylle Kaisun ehdotuksesta hackamoreja, mutta Indylle ne olivat olleet liikaa - herkkä tamma ei sietänyt niin kovaa suitsitusta. Niinpä me jatkettiin edelleen kuolaimeen tutustumista, ja kun älysin vaihtaa messinkisen kolmipalan samanlaiseen, mutta omenan makuiset kumipäällysteet omistavaan yksilöön, Musta Paholainen alkoi luottamaan myös kuolaimeen lisää. Silti, me treenattiin rentoilupäivinä ihan pelkän riimun kanssa, jolloin Indy oli monin verroin lempeämpi.
Niinpä eräänä aurinkoisena päivänä mä päätin tuhlata viimeisetkin roposeni Indyyn. Niinpä mä vähän varautuneena lähetin tilauksen hevosnettikauppaan, ja muutaman päivän kuluttua mun postilaatikkooni kolahti Rambon Micklem Multibridlet.
>> Läts <<
Kaisu kohotti kulmiaan tuijottaessaan pöytään lätkäisemiäni suitsia.
"Keitäs he ovat?" nainen kysyi hämmästyneenä.
"Ne on Indyn uudet suitset. Tai siis, ajattelin kokeilla näitä, kun Indy tykkää kumminkin enemmän kuolaimettomista, mutta en mä voi sillä ikuisuutta pelkällä riimulla ratsastella. Jos siis sulle vain sopii, niin testaisin näitä mielelläni.." selitin takellellen. Kaisu arvioi suitsiani hiljaa. Mä tunsin kuinka nyrkkini puristui yhteen, sillä mulla ei olisi mitään hajua, mitä tekisin noille sadanyhdeksänkymmenenyhdeksän euron muotisuitsille, jos niitä ei kelpuutettaisi.
"No kokeile, eihän siitä haittaakaan ole", nainen lopulta naurahti.
Lopulta mä olin maneesissa satuloidun Indyn kanssa. Se vaikutti suhteellisen rennolta micklemien kanssa, toki neidin herkkää mieltä hieman häiritsi uusi naamavarustus. Hiljalleen mä kiipesin tamman selkään, kuten aina ennenkin.
"Oho Veeti, säkin oot saapunut nykymuodin pariin!" maneesiin Bean kanssa ilmestynyt Ventla hihkaisi. Vilkaisin nopeasti kultaisen tamman varustusta, kunnes tajusin mistä Ventla puhui.
"Joo, mä aattelin että nää olis kokeilemisen arvoiset!" hymähdin.
Indy tuntui tosi hyvältä koko treenin ajan. Se liikkui nätisti eteenpäin, mitä nyt välillä protestoi omiaan. Tamma ei vieläkään ymmärtänyt raipan päälle, vaikkakin tiesi sen merkityksen. Se suutahti pienestäkin merkistä ja blumsahti ulos vauvamuodostaan heti samalla sekunnilla, kun raippa kutitteli kevyesti sen takajalkaa.
Lopulta mä päästin tamman pitemmälle ohjalle kävelemään loppukäynnit. Taputtelin sen kaulaa kehuen Indyn maasta taivaisiin.
"No kaipa nuo sun ufosuitset olivatkin ihan toimiva ratkaisu", maneesiin ilmestynyt Kaisu tuumi hymyillen. Säpsähdin naisen ääntä saaden Indynkin jännittymään.
"Haha, joo! Indy tuntui tosi kivalta!"
"Joo, siltä se näyttikin. Kyllä teistä vielä hieno pari saadaan!"
7hm
//Kiva tarina ja ihana kuva! <3 ~W |
|
|
|
Post by Veeti on Jan 21, 2018 19:36:59 GMT 2
Mä en oikein tajunnut miksi kaikki muut tuijottivat mua niin kummastuneen oloisina, kun ilmoitin lähteväni Indyn kanssa ilman satulaa maastoon. Olinhan mä sillä humputellut kentälläkin ilman penkkiä, joten ei kai se nyt niin erilainen voisi olla. En kuitenkaan viitsinyt lähteä samoilemaan pitkin metsiä pelkillä kuolaimettomilla, joten nakkasin Indyn vanhat suitset sen päähän. Tokihan olisin voinut asentaa kuolaimet micklemeihinkin, mutta jostain syystä en jaksanut alkaa näperrellä. "Et sä kyllä voi yksin lähteä", Melli totesi turhautuneena, mutta jatkoi, "mä en kyllä ehdi lähteä, lupasin Wilmalle että mennään yhdessä hyppäämään, nyt kun se on taas terve". Mä tunsin pienen kateuden piston itsessäni ja melkein tuhahdin jotain ikävää, kunnes tajusin kerätä itseni ja vain nyökätä hiljaa. Toisaalta, jos Melli olisi tullut mukaan lenkki olisi koostunut vain käynnistä ja parhaimmassa tapauksessa parista ravipätkästä - se kun ei oikein tuntunut luottavan siihen, että saisin Indyn pysymään käsissäni. "No, eipä mulla oikeen muutakaan vaihtoehtoa ole", tyydyin lopulta toteamaan. Katselin hiljaisena tyhjää taukotilaa, josta kaikki muut olivat jo lähteneet. Koko porukalla tuntui olevan jatkuvasti kiire, joko hevosten kanssa tai elämän ylipäätään. Muut ramppasivat valmennuksissa harva se päivä ja nousivat koko ajan korkeammille tasoille ratsastuksen kannalta. Ja mitä mä tein? Lähinnä hömpöttelin jotain turhaa - ja se harmitti mua. "Entä jos se heittää sut alas?" "Ei se heitä. Sitä paitsi, en mä voi lähteä kenenkään kanssa minnekään, jos kukaan ei suostu tulemaan mun mukaan!" puuskahdin jo vähän ärtyneemmin saaden Mellin säpsähtämään. Se tapitti mua hämmästyneenä ja mä hieroin otsaani. Olin juuri avaamassa suutani uudelleen, kun Ventla liikahti ovensuusta sisälle. "Kenen pitäisi tulla sun mukaan? Minne?" tyttö tivasi. Vilkaisin nopeasti Melliä, joka ilmeisesti oli jo päässyt yli mun kivahtamisestani. Käänsin katseeni takaisin Ventlaan, jonka kädessä roikkuivat Bean upouudet PSoS:in suitset. "Toi yks on sitä mieltä, etten mä voi lähteä Indyllä ilman satulaa maastoon, jos en saa ketään mukaan", kitisin katkerana. Ventla virnisti. "Me voidaan tulla Bean kans!"
***** Bea kipitti kauheaa vauhtia meidän edellämme, eikä ponia kaksikymmentä senttimetriä korkeampi Indy meinannut pysyä mukana. "Voitteko madella niinku vähän reippaammin?" Ventla naurahti pidätellessään paikoillaan pomppivaa ponitammaa. "Yritetään!" Me otettiin muutama ravipätkä ja vähän laukkaakin. Indy käyttäytyi oikein mallikkaasti, mutta Bea esitteli kevätjuhlaliikkeitään minkä kerkesi. Mä naurahdin tyttöjen menolle - oli oikeasti huvittavaa seurata Ventlan taktiikkoja ponin kyydissä pysymiseen. Ratsastimme pitkin peltoja ja lumisia polkuja. Indy oli kerännyt karvalleen pienen hikikerroksen, sillä lumileikkeihin tottunut Bea pisti parastaan ja oma tammani ei vain meinannut pysyä mukana. Lopulta tuli kuitenkin aika poistua pellolta auratulle tielle. Ventla ja poni ylittivät siististi lumipenkan pienellä hypyllä, joten uskoin Indyn vain kävelevän sen yli. Olin kuitenkin väärässä, sillä neiti tamma päättikin olla ylittämättä tuota järkyttävää lumikasaa. Bea pyöri ympyrää turhautuessaan ja Ventla kikatti saaden heleän naurunsa tarttumaan muhunkin. Mä nauroin ja kyyristyin Indyn kaulan päälle taputtamaan sitä. Ohjat löystyivät mun käsistäni ja hetken aikaa me vain seisottiin, jalat syvässä hangessa. Kunnes.. Aivan yhtäkkiä Indy päätti ponkaista ilmaan ja ylittää lumipenkan oikein suurella ilmavaralla. Mä en osannut varautua jättiloikkaan joten jäin automaattisesti jälkeen. Indyn nopea, ensin ylös- ja sitten eteenpäin vievä liike sai mut kallistumaan taaksepäin holtittomasti. Jäin roikkumaan ohjiin, josta tamma suuttui entisestään. Laskeutuessaan tasaiselle maalle sen ponkaisi aivan tajuttoman suureen pukkiin. "Veeti pidä kii!"  Mä olin varma, että tämä oli mun loppuni. Tunsin sinkoutuvani irti tamman selästä ohjat edelleen käsissäni. Ilmalento loppui tosin lyhyeen sillä Indyn hypähtäessä pienesti pystyyn törmäsin sen kaulaan. Hevonen laski päätään järkyttyneenä ja pukkasi vielä kerran saaden mut valumaan kaulaansa pitkin maahan. Hetken mä vaan seisoin paikallani. Indy siirsi päänsä hitaasti pois mun jalkojen välistä ja tuijotti järkyttyneenä eteenpäin. Ventlan ilme oli vähintään yhtä hämmentynyt kuin Bean, kun yhtäkkiä aivan suunnaton naurunpuuska tunkeutui kurkkuani pitkin ulos suustani. Mä nauroin kaksinkerroin kippurassa, enemmän kuin pitkään aikaan. Nauru on tunnetusti tarttuvaa, eikä kestänyt kauaakaan kun Ventlakin kikatti täyttä kurkkua. Kun me lopulta rauhoituttiin mä kiipesin lumipenkan päälle. Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen kipusin takaisin Indyn selkään ja taputtelin sen kaulaa. "Oot sä kyllä aikamoinen", virnistin musta harja sormieni välissä. Me otettiin vähän laukkaa ja ravia, eikä kenelläkään ollut enää mitään hätää. Indy rauhoittui nopeasti ja käytiinkin vielä ylittelemässä lumipenkkoja ja kahlailemassa hangessa. Kehuin tammaa paljon ja pian se ei ollut enää moksiskaan vaikka erilaiset lumipaakut osuivatkin sen herkkiin koipiin. Lopulta Newe häämötti meidän edessä ja päästiinkin laskeutumaan kyydistä. Ventla talutti Bean talliin ja me kipitettiin perässä. Poni sujahti boxiinsa ja Indy jäi käytävälle hengailemaan. Nakkasin sen selkään kaulakappaleellisen fleecen ja riisuin suitset. Me juteltiin Ventlan kanssa vielä pitkään, kunnes Wilma ja Melli ilmestyivät talliin. Hikisten ponien ohjat kourassaan tytöt alkoivat selittämään meille oikein onnistuneesta estetreenstään. Mä nyökkäilin hiljaisena rapsutellen Indyn kaulaa samalla kun vaihdoin sille ulkoloimen päälle. "Mites teillä meni?" Melli tajusi lopulta kysyä. Vilkaisin Ventlaan joka tuijotti mua silmät suurina. Lopulta me molemmat purskahdettiin nauruun. "Häh, mitä?" Wilma hämmästeli. "Ei mitään erikoista", totesin hymyillen ja irrotin Indyn ketjuista. Lähdimme kävelemään kohti tarhoja Ventla ja Bea vanavedessämme. ***** "Veeti?"
"Mm?"
"Mitä siellä maastossa oikein kävi", Melli kysyi hiljaa sohvannurkasta.
Mä käänsin katseeni siihen, katsoin hiljaa sohvalle nostettuja villasukilla peitettyjä jalkoja ja lopulta vastasin.
"Ei mitään erityistä. Indy otti yhden suuremman loikan kun ylitettiin lumikasaa ja mä sit jalkauduin, mut ei mitään sen kummempaa".
"Siis sä tipuit?!" Melli säikähti.
Mä en voinut kuin nauraa tytön reaktiolle.
"Niin, silleen saattaa käydä."
"Ihan tosi, tossa sun touhussa ei oo kyllä enää mitään järkeä", Melli puuskahti.
"No, sit sun varmaan kannattaa tulla ens kerralla mun mukaan, että voit varmistaa ettei mitään tollasta jatkossa käy", hymähdin.
Hetken kuluttua puhe muuttui taas nauruksi, nauru hulvattomaksi kikatukseksi ja kikatus taas puheeksi. Me jäätiin juttelemaan taukohuoneeseen pitkäksi aikaa, eikä oltaisi varmaankaan lopetettu koskaan, ellei meitä oltaisi patistettu auttamaan iltatallin teossa.
Se oli päivä, jona mä nauroin enemmän kuin pitkään, pitkään aikaan.
Oot kuorinut Indystä aivan mahtavan luonteen esiin, ja sitä arvostan todella! Itse en osaa kirjoittaa muunlaista luonnetta kuin kiltti, ystävällinen ja rauhallinen heppa. Jatka siis Indyn kanssa samaan malliin ja puuhaile sen kanssa mitä haluat <3 // Kaisu |
|
Onpa kiva lukea pitkästä aikaa sun ihania tarinoita, ja hienot kuvatkin oot piirtänyt <3 // Kaisu