|
Post by Wilma on May 2, 2017 15:58:22 GMT 2
2.5.2017 Pieni ihme
Kun aamulla puhelimen herätyskello soi, mä näin ensimmäisenä Erikin laittaman WhatsApp-viestin, joka oli lähetetty muutama minuutti sitten. Avasin sen unenpöpperöisenä, ja ensimmäisenä mun silmät oli tippua viereeni tyynylle. Mikra on varsonut! Se on ihan vastasyntynyt!
Luinko mä juuri oikein? Oli ihan pakko hieroa unihiekat silmistä ja lukea viesti uudelleen.
Täh! Onks nyt aprillipäivä? Senhän piti syntyä kuun lopulla!
Niin piti, mutta se päättikin tulla maailmaan nyt!
Voi juku, mun Mikrastani oli tullut äiti!
Mä tulen sinne heti!
Pihatossa mua odotti maailman kaunein, sinisilmäinen, pieni ponivarsa, joka räpsytti pitkiä, kauniita ripsiään auringon häikäistessä. Annoin puhelimen näppäimistön laulaa, kun kirjoitin Newerran ryhmäkeskusteluun viestiä, jonka liitteeä oli kuva.
MIKRA ON VARSONUT MAAILMAN KAUNEIMMAN TAMMAVARSAN!!!!!!!!
tervetuloa maailmaan
36hmIhana! Niin suloinen <3 Muiden tammamammojen masut kasvavat vasta, mutta Hilu päätti pullahtaa maailmaan Vappuvarsa! // Kaisu
|
|
|
Post by Wilma on May 3, 2017 14:55:45 GMT 2
3.5.2017 Kauneimmat sanat
Hilu hyppeli pihatossa iloisen pirteänä. Se hyppäsi Rokin kylkeen haastaen ruunan leikkimään. Sen jäänsiniset silmät tarkkailivat maailmaa reippaana. Hilun mielestä maailma oli kaunis, jännän oloinen paikka. ”Outoa, että se syntyi näin aikaisin! Sehän oli ennustettu vasta ihan toukokuun lopulle?” tuumi vieressäni aitaan nojaileva Linnea. ”Jep! Mutta onneksi eläinlääkäri sanoi, että se on ihan hyvinvoiva ja terve, vaikkakin pieni”, sanoin katsellessani, kun Hilu ja Rokki kisailivat aidanviertä eestaas. Uusi tulokas oli saanut liikettä Rokki-poninkin niveliin, Rokki toimi lapsenvahtina sillä välin kun Mikra otti rennosti. Ja hauskaahan uljailla mustilla näytti olevan. ”Mutta ihan hyvä että se syntyi ulos nyt kun ei vielä ole ihan niin lämmintä, se karaistuu ja pärjää sitten pakkasillakin paremmin ilman loimea”, Linnea virkkoi. ”Niin.” Hilu haukotteli makoisasti, hoiperteli äitinsä luo ja joi sitten suuren kulauksen maitoa. Sitten se koukisti hoikat, pitkät jalkansa ja nukahti. ”On se vaan kaunis”, totesi juuri Tinjan kanssa maastosta kävellyt Melli. Pieni tammavarsa oli saanut ihailua osakseen tallilaisten keskuudessa. ”Siitä kasvaa takuulla upea poni”, huokaisin tuijottaessani maassa makoilevaa yönmustaa, samettisen pehmeää ja kiiltävää myttyä. Mytty liikahti huokaisten sitten syvään. Pian se takuulla kuitenkin havahtuisi hereille, kun pihattoon kirmaisisi tuntilaisia laittamaan hevosiaan ratsastustunnille. Takuulla uusi tulokas herättäisi heidän huomionsa, ja uudet, ihanat ihmiset herättäisivät Hilun uniltaan. Hilu rakasti kaikkia ja kaikki rakastivat Hilua. Nyt, kun vauva oli rauhoittunut nukkumaan, oli hyvä hetki käydä varsan kummisedän kanssa rauhallisella maastolenkillä. Rokki hörähti pehmeästi ja lähti kävelemään kohti, kun huomasi mun kiipeävän aidan lankkujen välistä pihattoon suitset käsivarrellani roikkuen ja kypärä päässäni. ”Lähdetäänkös kahdestaan maastoon, pikku-ukkoni?” kuiskasin pujottaessani kuolaimet Rokin suuhun. Poni hörähti hiljaa kuin vastatakseen. Askel askeleelta kavionjälkiä putkahteli yhä enemmän ja enemmän Rokin taakse hiekkatielle. Korkealla humisevan hongikon läpi siinsi auringonsäteitä, jotka kutittivat kasvoja ja häikäisivät silmiä. Rokin käynti keinahteli, ja sen musta karva kiilsi auringon osuessa siihen. Mieleni valtasi valtava onnellisuuden tunne. ”Mä rakastan sua”, kumarruin halaamaan Rokin kaulaa ja kuiskaamaan sanat ponin korvaan. Kauneimmat sanat maailmassa. Rokki pärskähti kuin vastatakseen: ”Minäkin sinua.” 37hmVoi miten hellyyttävä tarina <3 Hilu on suloinen ja Rokki mainio kummisetä, haha!! // Kaisu
|
|
|
Post by Wilma on May 4, 2017 13:44:58 GMT 2
4.5.2017 Lato
Pau ratsasti edelläni laulellen iloisesti. Välillä se kääntyi katsomaan Samin sinisessä satulassa selittääkseen jotain useimmiten aivan päätöntä. Minä kuuntelin Paun juttuja puolella korvalla. Keskityin tarkkailemaan, ettei Hilu katoaisi näköpiiristä, kun se innoissaan tutki ympäristöään. Mikra löntysteli vieressäni narun päässä sen tyttären poukkoillessa sähköjäniksen lailla jännässä ulkomaailmassa.
”Tuonne saisi hyvän tallin!” Pau yhtäkkiä heitti pölpötyksensä keskeltä, kun olimme jo matkalla tallille ja ratsastimme ladon ohi, jossa olimme Mellin ja Alexin kanssa yksi yö seikkailleet. ”Totta”, tuumin. Paun ideassa oli järkeä! ”Mennäänkö heti ehdottamaan äidille!” Pau innostui. Innoissaan se lähti ravaamaan kohti tallipihaa. ”Pau, odota!” huudahdin, mutta eipä Pau sitä enää kuullut. Huokaisten lähdin juoksemaan Paun perässä Mikra vieressäni kipittäen ja Hilu edellämme huimalla vauhdilla kiitäen.
Puuskuttaen saavuimme tallipihalle, jossa Pau jo oli hypännyt alas Samin satulasta. Innoissaan se jo tarttui ohi kävelevää Kaisua hihasta.
”Meillä on Wilman kanssa idea!” se hihkui pomppien tasajalkaa. Se kääntyi katsomaan mua ja sanoi: ”Sä saat kunnian kertoa sen!” ”Me Paun kanssa meinattiin, että latoon voisi rakentaa tallin!” puuskutin naama punaisena juoksemisen jäljiltä. Pau katsoi mua ilmeellä mitä-sä-siinä-puhiset-huonokuntoinen-vätys ja hymyili sitten Kaisulle aurinkoisesti. ”Eiks olekin mahtava idea! Mä keksin sen!” se hihkui. ”Jaa? Onhan tuossa ideaakin, mutta kuka sen sitten rakentaisi? Mulla pitää kiirettä, en mä kerkiä. Eikä me voida Erikiäkään ylityöllistää sellaisella projektilla”, Kaisu tuumiskeli. Pau ei ilmeisesti ollut miettinyt niin pitkälle, koska se pysyi hiljaa.
”Kysy mun iskältä”, heitin. ”Viitsisiköhän se?” Kaisu pohti. ”No kysy! Siitä vaan kysymään kuule, tuollahan se pihatolla Hania hoitaa!” hoputimme. ”Pitää vielä miettiä”, Kaisu toppuutteli.
”Kyllä se vielä suostuu! Mä tunnen sen”, Pau suputti, kun Kaisu lähti kävelemään talliin.
Toivottavasti. Sillä mielessäni siinsi jo ajatus siitä, kuinka Mikran vierellä loikkiva pikkuvarsa voisi asua siellä, kun se oltaisiin vieroitettu. Silloin mun ei tarvitsisi myydä sitä pois, vaan voisin pitää sen itselläni.
38hm
Jes kiitos tästä merkinnästä, ihanaa saada latotallille tarina <3 Kohtahan se on tyyliin valmis :'D Ja hihhii hauskaa saada Aarne kuvioihin! // Kaisu
|
|
|
Post by Wilma on May 6, 2017 16:44:45 GMT 2
5.5.2017 KevätsadeHilu koki tänään ensimmäisen sateensa ikinä, kun illalla satoi hetken verran vettä. Vain hetki kuvan ottamisen jälkeen tamma jo rallitteli sateessa onnessaan. 39hm Aws ihana kuva ja ihana Hilu! Sille pitää pian saada leikkikavereita, täytyy siis piirrellä varsakuvia.. <3 // Kaisu
|
|
|
Post by Wilma on May 6, 2017 17:07:03 GMT 2
6.5.2017 Jos Newerra olisi Skam
Kaikki varmasti tietävät Skamin, norjalaisen nuorille suunnatun draamasarjan, jota on nyt hehkutettu ihan joka suunnalta. Ja jos ei tiedä, niin kipin kapin Areenaan ja katsomaan, niin tiedät, mistä oikein puhun! Mutta mitä, jos Newerran tyypit olisivatkin Skamin hahmoja?
Pau – Vilde Pau on Newerran oma pikkuprinsessa. Jos hän olisi vanhempi, hän voisi käydä hyvin Vildestä, aina äänessä olevasta pastelliväreistä pitävästä neidosta, joka on oman elämänsä kuningatar.
Alex – Jonas Alex on kovaäänisenä kaikkien kaverina kuin ilmetty Jonas, molemmat komeita (ja sen tietäviä) ja tyylitajuisia tyyppejä. Kunhan Alex ei vain ryhdy norjalaisen kaksoisolentonsa jalanjäljillä polttelemaan marihuanaa!
Wilma – Sana Wilma voisi helposti olla Sana, vaikkei muslimi olekaan. Mutta Wilma, kuten Sanakin, on terävä kielestään, eikä pelkää sanoa mitä ajattelee.
Elle – Noora Kuten Nora, on Elle fiksu ja kaunis nuori nainen, jolla on viisaita ja hyviä mielipiteitä. Sen enempää sitä ei tarvitsekaan perustella! Ja ovathan molemmat hiusten väriltään blondeja, vaikkeivat he sitä aivokapasiteetiltaan olisivatkaan.
Luukas – Magnus Luukas ja Magnus ovat kumpainenkin poikia, jotka miettivät miltä muista tuntuu.
Tuomas – Isak Isak on Tuomaksen sosiaalisempi versio. Molemmat tekevät virheitä (kuten kaikki ihmiset) joita sitten katuvat, kumpikin on hieman homssu ja he molemmat ovat sellaisia symppiksiä kavereita, joista ei vaan voi olla pitämättä.
Inna - Eva Inna ja Eva ovat molemmat ruskeatukkaisia nuoria naisia, jotka nauravat paljon.
40hm
Haha jopa mä tiiän Skamin ja nää hahmot! Sopii muuten aika hyvin valitsemillesi neweläisille =D Ja Newen draamat vetää kyl vertoja Skamille, mahtavaa millasia juonia ollaan saatu aikaan! // Kaisu
|
|
|
Post by Wilma on May 7, 2017 17:18:43 GMT 2
7.5.2017 Finaalin jälkeen
Kaisun autossa oli tiivis tunnelma. Pau heilutteli iloisena pikkutähtiratsukon ruusukettaan ja hihkui innosta.
”Santra meni niin LUJAAA sen esteradan! Näittekste?” se hihkui viidettä kertaa. ”Nähtiin nähtiin”, Kaisu hymisi. Vilkaisin takaikkunasta, olivatko Anke, Jannica ja Luukas vielä perässämme. Olimme liikenteessä useammalla autolla, eihän kahdeksan hevosta yhteen traileriin mahtunut.
”Heitä sitä karkkipussia tännekin”, tokaisin etupenkillä heiluvalle Paulle, joka viskasi irtokarkkipussin takapenkille. Siellä vallitsi melko tiivis tunnelma, sillä sinne olimme ängenneet Alex, minä ja Melli. Melli nappasi karkkipussin lennosta kiinni ja poimi sieltä muutaman hyvän makeisen ja antoi pussin mulle eteenpäin. Kaivoin pussin pohjalta kirpeän salmiakkipääkallon ja viskasin sen suuhuni. Alex teki samoin.
”Sitten kun päästään takaisin kotiin, niin pidetään NIIIN ISOT voitonjuhlat, ettei mitään rajaa!” Pau julisti suureen ääneen ja heitti suuhunsa lakritsin. ”Sopii mulle!” nyökin ja imeskelin salmiakkipääkalloa. Illasta tulisi vielä loistava.
41 hm (tällänen pikkupätkä vaan mutta pakko laittaa jotain että saadaan huomenna kahden viikon putki täyteen! =D)
Hahaha ihana Pau ja kivaa, että neweläiset viihtyi kisoissa ja juhlivat taas voittoa <3 // Kaisu
|
|
|
Post by Kaisu on May 28, 2017 20:28:42 GMT 2
Hiluponi innostui keväisenä päivänä juoksemaan =)
|
|
|
Post by Wilma on May 28, 2017 20:50:20 GMT 2
28.5.2017 Tossun alla”Alex, MITÄ sun kypärällesi on tapahtunut??? Ethän sä edes ole ollut tallilla, sunhan piti lukea?” puuskahdin puhelimen etukameralle esitellen sille Alexin kallista ratsastuskypärää, joka ei enää ollut kovinkaan käyttökelpoinen. Lyhyt ja ytimekäs videoklippi, niin kuin Snapchatissa nyt piti ollakin, kymmenen sekuntia ei ollut päätä huimaava pituus. Alex löytyi snäppikavereistani helposti, se oli mun ensimmäisenä BF:nä nimellä ALEX RAKAS (ja perään sata sydänemojia ja muutama liekkiemoji. Ja kyllä, capslockilla koko hirvitys. Mulla oli pakkomielle capslockiin.) Ei aikaakaan, kun Alexin nimen vieressä koreileva violetti nuoli muuttui valkoiseksi, violettireunaiseksi nuoleksi. Pian se muutti muotoaan liilaksi neliöksi merkiksi siitä, että poika oli lähettänyt mulle videosnäpin. ”Nokun mulla loppu koe aikasemmin ja mun oli IHAN pakko päästä tallille! Mulla on vierotusoireita”, Alex nurisi. ”Mutta entä toi kypärä? MIKSI SE NÄYTTÄÄ TOLTA?” ”Kysy Natelta, me oltiin hyppäämäs, se kielsi, mä lensin, sit se päätti kuitenki hypätä ja potkas mua vahingos päähän." ”HERRANJUMALA SATTUKS SUA!!!” ”Ei, ihme kyllä!” ”Mistä sä meinaat repii rahat uuteen kypärään?” Vastaus tuli hetken päästä. Se oli vain lyhyt ”Jaa a”, sellainen enminäedesajatellutkokoasiaa-jaa a, ihan kuin Alex olisi vasta tajunnut että vanhan kypärän rikkoutuminen tarkoitti uuden ostamista, joka tarkoitti kevenevää kukkaroa. Mun kypärääni Alex ei lainaisi, ei se mahtuisi sen päähänkään. Vaikka ehkä oli ilkeää ajatella, että oli tässäkin onni onnettomuudessa, mutta se oli ihan totta, ja Alexin parastahan mä vaan ajattelin. Nimittäin Alex ei voisi nyt tulla ratsastamaan Natella koska sillä ei ollut kypärää, vaan sen piti keskittyä kokeisiinsa ja mä hoidin Naten. (Jos joku nyt pohtii, onko Alexilla vieroitusoireita minusta, niin no worries, oon ravannut Alexin luona joka ilta vaikken yöksi ookkaan koskaan jäänyt, koska Alexin pitää menestyä koulussa, että se saa hyväpalkkasen duunin ja voi sit maksaa mun ponien ruoat, kun meillä on oma pieni tila aikuisina! Tää lause oli melko pitkä eikä puoliakaan siitä liittynyt asiaan millään tavalla, mutta ei se mitään. Mutta voihan tosin olla että Alex koulussa istuessaan miettii vaan mua ja sillä on hirveitä vieroitusoireita siellä ollessaan!) Eniveis, koska tää lähti nyt pahemman kerran sivuraiteille (kuten mun jutut yleensä tuppaa tekemään) sanon nyt hellurei ja heihei, mä lähden vahtimaan sitä Alexia että se nyt varmasti opiskelisi ahkeraan! (Enkä muuten soisi sille pusuttelutaukoja yhtä paljon kuin ennen, nyt sen pitäisi lukea ainakin kolme kappaletta ennen kuin se saa ees yhen pusun!) T: pidän-poikaystääväni-tossun-alla-Wilma (ei se oikeesti ihan tossun alla oo, ainakaan paljoa! vähän vaan T: Wilma) 42hmHah, voi Alexia, kun Vilma on pistänyt tallikiellon Onneksi kokeet ovat jo ohi ja kypäränkin saa parilla kympillä Hauskaa tekstiä, odotan innolla nuorenparin kesän seikkailuja! // Kaisu
|
|
|
Post by Wilma on Jun 24, 2017 13:29:26 GMT 2
24.6.2017 Yötön yöJuhannus. Jussi. Keskikesän juhla. Kuinka-monta-suomalaista-hukkuu-vedonlyönnin aika. Oli taas se aika vuodesta, kun osa kansasta veti kaatokännejä mökillä kaveriporukassa katuen sitä seuraavana aamuna syvästi ja vannoen ryhtyvänsä absolutistiksi, ja osa siemaili sivistyneesti sitä kaupan kalleinta kuohuviiniä dipaten siihen mansikoita. Ja sitten oli niitä, jotka istuivat yöttömässä yössä heinikossa kukkaseppele päässään ja 0.33 tölkki kädessään, jonka kylkeä koristi suomalaisille ah niin tuttu karhun pää. Alex läimäisi hyttystä käsivarrellaan ja riemuitsi suuresti, kun huomasi osuneensa. Yksi hyttynen vähemmän juhannusyössä, jeejee. ”Mä saan varmaan punkkeja täältä.” ”Se on sen ajan murhe.” ”Eiku oikeesti! Joku punkki tulee ja porautuu mun aivoihin ja saan aivokuumeen!” ”Alex, älä oo neiti!” ”Sitten kun mä makaan sairaalassa tehden kuolemaa sä kyllä kadut tätä”, Alex jupisi hiljaa. ”Mun elämäntapaani ei kuulu katua asioita”, naurahdin. ”Kyllä sun luulisi sen tietävän.” Katselin kauempana heinää jyystävää Mikraa mietteliäänä ja hörppäsin tölkistä. Alex katsoi sitä hetken huvittuneen ja paheksuvan sekoitus kasvoillaan, mutta kaipa se sitten tajusi, että hei, juhannus on kerran vuodessa, eikä edes mulla ollut niin huono pää, että sen joutuisi kantamaan mut kotiini?! ”Oot sä kyllä outo tyyppi”, Alex sanoi yhtäkkiä. ”Häh? Mäkö muka outo?? Alexander Nordell, mieti mitä lauot suustasi!” ”Eiku ihan hyvällä! Sä meet peruskoulun viimiselle luokalle ens syksynä, ja sillon sulla on yksi ratsuponi jota liikuttaa, yksi raviponi jota ajaa ja kilpailuttaa ja yksi pikkuriiviö, joka pitäisi saada koulutettua edes jotenkin tavoille? Miten kummassa sulla liikenee aikaa kaikkeen!” ”Hmm, enpäs ole itsekään tullut miettineeksi!” Alex puhui ihan totta. Miten kummassa mä repeän kaikkialle? Toisaalta, mä oon Wilma, newen oma hobitti ja Pikku Myy, mähän selviän kaikesta, eiks vaan? Tästä kesästä tulisi vielä mahtava, seikkailujen täyteinen hevoskesä, joten mitä sitä suotta uhraamaan ajatuksia syksylle. Join tölkistäni pohjat ja nousin ylös heinien seasta. Juhannusyö tarvitsi omaa, seppelepäistä hobittiaan. Ja niin tarvitsi Alexkin. 43hmAws, suloinen tarina! Ehkä tarvisit hoitajia tms poneille! Voi että, kirjoitat kyllä niin hauskasti, tykkäsin etenkin erilaisten juhannusta viettävien suomalaisten kuvilemisesta, hahah // Kaisu
|
|
|
Post by Wilma on Aug 29, 2017 17:21:48 GMT 2
29.8.2017 Heihei mitä kuuluu?
Syksy oli tullut.
Pihlajanmarjat hohtivat kuin punaiset helmet puiden oksilla, sienet puskivat päätään sammallikosta ja puut vaihtoivat pikkuhiljaa pukunsa vihreästä ruskan eri sävyihin.
Koulussa meille ollaan jo ehditty paasata ysiluokan tärkeydestä ja kevään valtakunnallisista kokeista. Opo käytti kaiken tarmonsa siihen, että saisi meille elämässämme harhaileville pienille lapsosille jonkin tulevaisuuden tavoitteen ja elämänsuunnan. Mun suuntani oli jollekin hevosalalle, en vaan vielä tiennyt, että minne. Ja TET-paikkanikin olin saanut yllätys yllätys, Newerrasta.
Syksy merkitsi myös muutoksia. Isä ja Kaisu olivat yksi ilta kutsuneet mut ja Paun Kaisun keittiöön juttelemaan. Meiltä oltiin kysytty, että mitä mieltä me olisimme, jos isä ja minä muutettaisiin Kaisun ja Paun luo. Ja nyt isä nukkui Kaisun makuuhuoneessa ja meillä oli Paun kanssa yhteinen huone ja kerrossänky. Pau oli joutunut luopumaan osista nukeistaan ja muista rojuistaan, että mun tavarani mahtuisivat meidän kaappiin. Oli munkin heitettävä muutamat pienet ratsihousut pois, mutta se nyt ei suuria uhrauksia vaatinut.
"Aika hyvä, että mä sain juuri sut isosiskoksi! Ajatteleppa, jos olisin saanut jonkun ihan tyhmän ja määräilevän?" Pau sanoi yläsängystä. "Mm", tyydyin vain ynähtämään, sillä mun oli täysi työ saada naamaani nuolema Bambi pois päältäni. Se kiehnäsi mun kainalossa koko ajan, sillä ennen Paun kerrossängyn alasängyssä oli nukkunut Bambi. Nyt siellä nukkui minä sekä Bambi.
Koirat oli kyllä kivoja. Haluaisin itsellenikin koiran. Sellaisen vähän isomman, kuin mitä Bambi oli. Me yritettiin Paun kanssa käännyttää Kaisua ja isää teorialla "Bambikin haluaisi kaverin." Käännytys oli sujunut ihan hyvin, koska kumpikin alkoi pehmetä ajatuksesta, että mulla olisi suomenpystykorva. Itseasiassa olin esitellyt isälle jo muutaman kasvattajankin, joista yhdellä oli tällä hetkellä pentue myytävänä. Isä ei ollut virallisesti vielä luvannut mitään, muttei myöskään kieltäytynyt.
Ja yhtäkkiä tallilla oli joku hirveän suuri draama pystyssä, jonka alkamissyytä edes mä en tarkkaan tiennyt. Joka tapauksessa, Melli oli haukkunut Veetin Helvetin alimpaan kolkkaan, samoin kuin Rosen. Riidan alkuperää tarkkaan tietämättä olin kuitenkin asettunut vahvasti Mellin puolelle, kuinkas muutenkan? Sitä varten parhaat ystäväthän olivat.
Ja ainiin, Hilu oli muuttanut uuteen kotiinsa vähän aikaa sitten, ja me oltiin päästy taas Mikran kanssa treenaamaan täysipainoisesti. Varsat olivat ihania, mutta oli sellaisen omistaminen kyllä aika rankkaa.
Niin, sellaista minulle kuului!
44hm
|
|
|
Post by Wilma on Aug 30, 2017 19:44:26 GMT 2
30.8.2017 Mielensäpahoittaja/ajattelin kokeilla jotain tyystin erilaista, ja päätinpä nyt sitten haastaa itseni kirjoittamaan Wilman newe-elämästä suomalaisten klassikkokirjojen tyyliin. Olkaapa hyvät, tässä ensimmäinen osa. ps. kyllä toivon kovasti, ettei tästä nyt kukaan mieltänsä pahoita. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Pau oli taas levitellyt minun ratsastushousuni hujanhajan etsiessään omiaan. Puhisten keräsin lattialle heitellyt vaatekappaleet, viikkasin ja panin kaappiin. Ne kaikista parhaimmat, ruskeat kokopaikkaiset minä nappasin päälleni puettavaksi ja suljin sitten kaapin oven huolellisesti. Kyllä se ei ole helppoa olla isosisko. Aina saa olla jälkiä korjaamassa ja sotkuja siivoamassa. Kyllä se on niin asian laita, että omat sotkut pitäisi itse siivota, sano minun sanoneen. Harmaat pilvimassat purjehtivat auringon eteen juuri sopivasti, kun astelin kotiovesta ulos. Se oli hyvä. Jos paistoi aurinko, silmiä häikäisi, ja jos satoi vettä, kastui likomäräksi. Kyllä pilvinen sää oli hyvä. Kyllä ei sitä ei-hevosihminen ymmärrä hevosharrastuksen hienoutta. Kyllä olin minä sitä mieltä, että mikään ei tuulettanut ajatuksia paremmin kuin reipas laukka sänkipellolla tai nopeatempoinen ravilenkki kärryjen kyydissä. Mutta kyllä osasi hevosetkin vastoinkäymisiä aiheuttaa, hevosenomistaja sen tiesi. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Mikra oli kenkänsä tiputtanut. Ja juuri kun tallilla ei ollut ketään kengitystaitoista paikalla. Kyllä se niin pisti harmittamaan, nyt jäi ajolenkkikin myöhemmälle. Niinpä minä sitten vain vein hyvin kuraisen Mikran tallin pesukarsinaan kylvetettäväksi, sillä sen karvassa roikkui kuivuneita mutakökkeröitä, sellaisia, jotka eivät edes harjalla lähteneet. Laskin vettä letkusta kunnes se oli sopivan lämpöistä ja ohjasin sitten vesisuihkun kullanvärisen ponin selkään. Eipäs mennyt kauaakaan, kun oli poni tyystin likomärkä. Kyllä ei ole mitään sen parempaa tuoksua kuin puhdas hevonen. Se tuoksu on mielenkiintoinen sekoitus hevosen omaa tuoksua, hevosshamppoon esanssista aromia ja jotakin määrittelemätöntä tuoksua. Sitten kun olin saanut Mikran kuivatettua talutin sen takaisin pihattoonsa. Ja arvatkaapa vain mitä tapahtui heti, kun Mikran riimustansa päästin. Se kelvoton meni ja piehtaroi oikein antaumuksella mudassa ainakin viisi minuuttia. Noustessaan seisomaan se pirulainen katseli minua tukkatupsunsa alta niin maan perkuleen onnellisen näköisenä. Ja siitäs minä vasta mieleni pahoitinkin. 45hm
En kestä, tää on ihana! Ihan huippu idea ja kivasti kirjoitettu <3 Olisipa itsekin näin kekseliäs ... -Veeti
|
|
|
Post by Wilma on Sept 6, 2017 13:04:27 GMT 2
6.9.2017 IRLHejssan täältä näppäimistön takaa IRL maailmasta, minä täällä, Vilma! Mulla on teille ihan pikkuruinen jutunpoikanen kerrottavana, oletteko valmiita? Minä aloitin virtuaalihevosharrastukseni 2015. Se oli kesäkuu, ja mulla oli alkanut loma. Mä olen ihminen, joka ei osaa vain olla, mulle tulee toimettomuudesta paha mieli. Niinpä mä tekemistä etsiessäni eksyin jotenkin monien mutkien kautta Ratapihan Ratsutallin sivuille. Tiesin kyllä, mikä virtuaalihevonen oli, olin seuraillut Seppeleen toimintaa sivusta jo kauan, ihaillut eri hevosia ja haaveillut hoitajuudesta. Jotenkin en vain koskaan ollut hakenut hoitajaksi, en tiedä, mitä mun vajaatoimintaisissa kaksitoistavuotiaan aivoissani oikein liikkui. Kuten sanottu, eksyin Ratapihan Ratsutallin sivuille. Ihastelin tallin tapaa esitellä itsensä, klikkailemalla. Klikkailun avulla tutkiskelin tallin läpikotaisin. Se oli mun mielestäni hieno. Hevoslistauksesta löytyi sitten pieni, hiirakko äkäpussi tamma, Ladi. Se oli mun mielestäni heti mielenkiintoinen. Ihastuin sen luonteeseen ja piirrettyihin kuviin heti. Seuraavana päivänä palasin tutkiskelemaan Ratapihan sivuja todetakseni, että hoitajahaku oli auennut, ja Ladi sekä muut sen hevoskaverit etsivät hoitajia itselleen. Ei muuta kuin tabletin näppäimistö laulamaan, ja hetken kuluttua oli valmiina maailman kämäisin hoitajahaku-kyhäelmä ikinä. Ja sain paikan. Musta tuli Ladin hoitaja. Jos menen nyt tutkimaan Ladin Ratapiha-aikaista päiväkirjaa, räjähdän myötähäpeästä. Mutta ehkä se osoittaa, että meillä kaikilla on toivoa. Muutamassa vuodessa mun piirto- sekä kirjoitustaitoni ovat kehittyneet mielettömästi, ja nyt kun luen ensimmäisiä tarinoitani ja katson ensimmäisiä piirroksiani, voin vain ihmetellä, että onko tästä todella vasta muutama vuosi? Tuntuu, kuin ne olisivat olleet toisesta universumista valovuosien päästä. Niiden kahden vuoden ajan, joina Ladia hoidin, kiinnyin poniin syvästi. Se oli pieni pirulainen, joka aiheutti tuon tuostakin harmia potkuillaan ja puremillaan. Siitä jaksoi kirjoittaa vaikka kuinka, se keksi aina kaikkea uutta. Ratapihassa ystävystyin Laahan, jonka toinen hahmo on meillekin tuttu ja rakas Erik. Laalla oli ja on edelleenkin Ratapihassa irlannincob Bella. Wilmasta, Laasta ja Milenasta, joka on myös nykyään Newerrassa, muodostui tiivis jengi, joka tunnettiin yleisesti pihatallin mafiana. Nimi siksi, että Wilman ja Milenan hoitohevoset sekä Laan hevonen asuivat pihatallissa, ja sitä kolmikko hallitsi yhteistuumin. Viimeinen hoitomerkintä tippui Ladin päiväkirjaan tammikuussa 2017. Olin ollut hiljaiselolla jo pitkään, mutta se jäi viimeiseksi. Aika ei yksinkertaisesti riittänyt. Se loppui. Ja niin minä lähdin Ratapihasta, vaikka se tuntui vaikealta jättää niin tiivis ja hyvä porukka. Ja ennenkaikkea ensimmäinen hoitoponi. Ja nyt, tänä päivänä, Ladi on minun. Pari päivää sitten äkkäsin Keskustassa topan, jossa myytiin Ratapihan tuntihevosia. Tallista tulisi yksityistalli. Aivot off-asennolla sydämen ääntä seuraillen laitoin topaan lievässä paniikissa viestin, jossa pyysin Ratapihan omistajaa, Helenaa vinkkaamaan mulle, jos aikoisi myydä Ladin. Ei mennyt kauaa, kun topiciin putosi viesti. Helena kertoi pohtineensa raaskisiko myydä Ladia ollenkaan, mutta kertoi, että minulle hän antaisi ponin ilomielin. Ja minä otin ponin ilomielin. Nyt Ladi muuttaa pihattoon. Pohdin pitkään, mitä teen sen asian kanssa, että Ratapihassa Ladia hoiti Wilma-hahmo, ja nyt sen omistaa tismalleen saman näköinen ja luonteinen Wilma. Tulin siihen tulokseen, että tarinallisesti tämä meidän newewilma oli aikoinaan Ladin hoitaja, eli käytännössä Ratapihan Wilma ja Newerran Wilma ovat yksi ja sama henkilö, toinen menneisyydessä, toinen nykyisyydessä, vaikka kummallakin on erilaiset stoorit. Kun lopetin Ratapihassa, kirjoitin Wilman lähdön niin, että tämä muutti Skotlantiin. Hänellä oli myös siihen aikaan piensuokkitamma, Helke. Meidän Wilma ei asu eikä ole asunut Skotlannissa, eikä sillä ole koskaan ollut suokkitammaa. Kuulostaa niin monimutkaiselta, että menen itsekin sekaisin! Äh, en mieti sitä nyt tarkemmin, mutta ajatellaan, että Wilma hoiti Ladia ennen kun sai omat poninsa, ja nyt hän sai Ladin itselleen omaksi. Eikö vain? Ei mulla kai muuta. Paitsi että tällä hetkellä olen aivan perskutin onnellinen pieni ihminen. 46hmps. tässä on Ladi. se on aika tosi hieno. t. Lavender "Ladi" risteytysponi 22.10.2003, 16 vuotta // Tosi kiva tämmönen vähän erilaisempi merkintä! Ladi on oikein hurmaavan näköinen tapaus. ~ Nora
|
|
|
Post by Wilma on Oct 15, 2017 20:04:09 GMT 2
15.10.2017 Kakkua
"AI PERKELEEN PERKELE" kajahteli tallissa. Olin päättänyt klipata Ladin, joka muistutti lähinnä jotain harmaakarhua kuin ponia. Sanonpa suoraan, että se oli harvinaisen paska idea, Ladi ei tykännyt siitä enkä mä tykännyt siitä. Mulla oli varmaan miljoona mustelmaa, kuhmua ja ruhjetta, jotka kaikki olivat Ladin rakkaudella aiheuttamia. Nyt sain taas uuden jäljen, tällä kertaa hampaanjäljet käsivartta koristamaan.
Käärin hihaa ylemmäs ja tutkin jälkeä. Se hohti kirkkaan punaisena, ja siitä vuosi vähän verta. "Tajuutsä, että sun kiroilusi häätää asiakkaat tiehensä?" Alex virnisteli nojaten pesuboxin seinään. "Mitkä asiakkaat?" tuhahdin, ja mittailin haavaa katseellani pohtien, tarvitsisiko sitä hoitaa jotenkin. "No, vaikka mut", Alex sanoi. "Ja pah, sä melkein asut täällä. Et sä ole lähdössä minnekkään", sanoin nostamatta katsettani haavasta. Olkia kohauttaen vedin hihan takaisin sen peitoksi. Irvistin, kun hihan kangas liimautui haavaan, se kirveli. "Totta tuokin!"
Alex jäi katselemaan, kun klippasin Ladin loppuun. Ladi mulkoili mua koko ajan murhaavasti, muttei yltänyt puremaan. Pään jätin suosiolla klippaamatta, siitä tulisi ruumiita, samoin jalat ja satulansijan. Kun olin valmis, sammutin klipperin ja laitoin sen laatikkoonsa.
"Mitä sä meinaat tehdä nyt?" Alex kysyi. "Varmaan ratsastan Ladin. Mikralla ajoin jo, ja Rokilla on tänään vapaapäivä", sanoin. "Hyvä. Mennään maneesiin hyppäämään, mä meen laittaa Naten valmiiks! Nähään vartin päästä maneesissa", Alex sanoi ja viiletti pois.
Reilun vartin päästä seisoin Ladin kanssa maneesissa ja kiskoin sen vyötä tiukemmalle. Alex ja Nate kävelivät jo alkukäyntejä, ja pian mekin Ladin kanssa liityttiin heidän seuraansa.
Verryttelimme hevoset huolellisesti ravissa ja laukassa, ennenkuin aloitimme hyppäämisen. Jumppasimme alkuun jumppasarjalla, joka koostui kavaleteista. Olimme värvänneet Iiässän meille puomilikaksi, ja Alex lateli tälle ohjeita, mitä esteitä piti korottaa ja kuinka paljon.
Treenimme eteni, ja Ladi alkoi jopa innostua esteistä. Se kuumui, eikä malttanut pysyä paikoillaan. Mua jopa hieman jännitti ratsastaa sillä, kun se kävi yhä kuumemmaksi ja esteet vain nousivat.
"Korota tota okseria vielä viidellä sentillä!" Alex kehotti Inga-Stinaa, joka teki työtä käskettyä. Ladi puolittain hyppi pystyyn. Se oli hyvää vauhtia muuttumassa pienestä ponista täydeksi hirviöksi. "Kuinka korkee toi on nyt?" kysyin hieman huolissani. "85cm! Eikai sua vaan pelota?" Alex virnisteli kiusoittelevasti. Järki käski huutamaan, että kyllä, pelottaa ja aivan helvetisti, mutta jokin pisti vastaan. "No ei todellakaan! Mä voin hypätä ton ekaks", sanoin sen sijaan. Kokosin ohjat, tein ympyrän Ladin kanssa ja lähestyin estettä laukassa.
Laukka oli aivan liian vauhdikasta. En pystynyt hallita sitä. Yritin vain pysyä mukana kyydissä odottaen, koska sattuisi. Koska tiesin, että tässä ei kävisi hyvin. Yritin kääntää Ladin esteen ohi, mutta se ei kuunnellut. Päässä suhisi.
Ladi kai aisti kuskin epävarmuuden, ja juuri ennen estettä se veti liinat kiinni. En ollut osannut odottaa sitä, ja niinpä lensin kuin leppäkeihäs Ladin kaulan yli suoraan esteen sekaan.
Muuta en sitten muistanutkaan, kun seuraavana aamuna heräsin sairaalan sängystä ympärilläni letkuja ja piippaavia koneita ja lääkäri, joka kertoi, että olin murtanut selkärankani. Ja että joutuisin pyörätuoliin vähintään kahdeksi kuukaudeksi.
47hm
// Jännittävä tarina ja traaginen loppu, toivottavasti Wilma paranee pian! ~ Nora
|
|
|
Post by Wilma on Oct 21, 2017 20:50:36 GMT 2
21.10.2017 KaipuuItketti. Istuin pyörätuolissa viltti sylissäni maneesin reunassa. Katselin ohi ravaavia ratsukoita. Purin huultani. Ärsytti niin paljon. Halusin itsekin satulaan, mutten pääsisi vielä pitkään aikaan. Ehkä jouluna, jos hyvin kävi. Jos jos jos jos jos. Lääkärit hokivat samaa. Jos jos jos. Josjosjosjosjos. Pelkkää jossittelua. Jos ja ehkä, niitä sanoja inhosin tällä hetkellä eniten. Ärsytti. Mulla oli kolme omaa ponia, asuin käytännössä tallilla, ja mitä mä pystyin tehdä? Katsoa sivusta, kun muut hoitivat hevoseni, ratsastivat ne, siivosivat karsinoita, tekivät kaikkea mitä mä rakastin. Mä en pystynyt mihinkään. Olin turha. Olin vain tiellä pyörätuolini kanssa. Onneksi mulla oli Rokki. Se oli kiltti. Ladi ja Mikra olivat liian kipakkoja luonteita, mutta Rokin kanssa kykenin puuhastelemaan. Jotenkin se kai aisti, että mua piti auttaa ja tukea. Se odotti, kun jäin pyörätuolini kanssa jumiin johonkin, ja se käveli vierellä vaikka ilman riimunnarua. Se oli rauhoittava ja luotettava, se auttoi mua jaksamaan. Me käytiin Rokin kanssa joka päivä kävelyillä yhdessä. Harjasinkin sitä minkä nyt yletin ja kykenin. Kaipasin kuitenkin satulaan ihan mielettömästi. Tai ravikärryille. Olin harkinnut opettavani Rokille ohjasajojuttuja, ehkä Rokki voisi vetää mua pyörätuolissa? Katselin maneesissa ravailevia ratsukoita. Oli onni onnettomuudessa, että mulla oli ympärilläni niin paljon avuliaita ihmisiä. Melli, Pau, IS, Nora, Lilli ja Elle olivat kaikki luvanneet auttaa ponieni ratsastuksessa, ja Alex oli lupautunut myöskin avuksi "kaikessa, missä tarvitsee." Nykyään poika melkein asuikin meillä. Pauta se lähinnä harmitti. Olin ehkä itsekäs, mutta pakko myöntää, mua kirpaisi pienesti nähdä, kuinka hieno mun Rokkini oli Noran ratsastettavana. Se ravasi elastisesti kaula kaarella. Toki olin ylpeä siitä, että mulla oli niin hieno poni, mutta olisin halunnut olla itse sen selässä. Pelkäsin sitä, että kaikki huomaisivat, että joku muu ratsasti poneillani paremmin kuin minä itse. Ehkä pelkäsin myös sitä, että ponini kiintyisivät johonkuhun muuhun ja unohtaisivat minut. Vaikka eihän niin tietenkään kävisi. Vai kävisikö? Melli oli kieltäytynyt ratsastamasta Ladia sen jälkeen, kun lensin sen selästä. Vaikka eihän onnettomuuteni ponin syytä ollut. Ymmärsin kuitenkin Melliä ihan hyvin, tottakai sitä pelotti. Hassua kyllä, mua ei pelottanut. Halusin päivä päivältä vain enemmän satulaan. Tivasin lääkäreiltä kontrollikäyntien yhteydessä, koska pääsisin taas selkään, mutta vastaukset olivat taas niitä samoja, ehkäehkäehkä, josjosjos. Ärsytti. "Nat oli tosi hyvä", Alex hymyili ratsastaessaan luokse puhisevalla ja höyryävällä Natella. "Se näyttikin siltä", hymyilin ja ojensin Alexille sylissäni olleen enkkuviltin, jonka poika levitti hevosen selkään. "Älä sure. Pian säkin pääset taas satulaan", Alex lohdutti ja kumartui antamaan suukon. "Toivottavasti", huokaisin. Yhtä matkaa lähdimme kulkemaan pimenevän pihan halki talliin, jonka valot loistivat kutsuvina. 48hm
// Wilma on niin pippurinen tapaus, että varmasti paranee odotettua nopeammin, kunhan vain malttaa ottaa rauhassa! ~ Nora
|
|
|
Post by Wilma on Dec 19, 2017 20:51:08 GMT 2
19.12.17 Viimein
Pakkasilma höyrysi ja taivaan sini loisti kirkkaana ja pilvettömänä. Auringon säteet kutittelivat, ja tuntui melkein kevättalvelta. Lumi pöllysi ja narskui, kun pieni, innokas suomenhevonen tarpoi eteenpäin hangessa. Sen ulos puhisema ilma höyrystyi, kun se tohkeissaan ravasi menemään. Hypen satulaton selkä oli pehmeä ja leveä, turvallinen istua. Sen selässä oli lämmin. Tuuheaan, pitkään, kiharaiseen harjaan oli hyvä ujuttaa sormet lämmittelemään, ja siitä oli hyvä napata kiinni, kun Hype teki pari riemuloikkaa onnesta. Se viskasi paksua kaulaansa hieman, ja mun oli aivan pakko nauraa sille. Miten maailmassa voikin olla jotain niin hyväntahtoista, iloista ja hauskaa kuin Hype oli? Rose sai olla onnellinen hevosestaan. Siitä oli pitkä aika, kun mä olin viimeksi ratsastanut. Aivan liian pitkä. Aivan liian monta kertaa olin joutunut maneesin laidalla katselemaan, kun muut ratsastivat, aivan liian monta kertaa olin jäänyt yksin talliin, kun muut lähtivät yhdessä maastoon. Aivan liian monta kertaa olin joutunut sivusta seuraamaan, kun muut hoitivat ponini, kun en itse siihen kyennyt. Mutta se oli ohi. Saatoin kulkea kävellen, ilman tukea ja pyörätuolia, saatoin juosta, heittää kuperkeikkaa, iloita, niinkuin kaikki muutkin. Saatoin jälleen ratsastaa. Mä olin terve. Siitä ajatuksesta iloisena nostin laukan ja nauroin, kun Hype heitteli pieniä pukkihyppyjä pellon päästä päähän. Kiitos kuvasta Anne L! <3
49hm
|
|