Anke
uutukainen
Posts: 16
|
Post by Anke on Jan 1, 2017 17:52:36 GMT 2
Never Say Never lämminverinen ratsuhevonen / ruuna / 165cm / 7v
>>Sivut<< ©Inna
|
|
Anke
uutukainen
Posts: 16
|
Post by Anke on Jan 2, 2017 11:07:51 GMT 2
2.1.2017 - MERIDA SAAPUU NEWERRAAN Anke oli tullut Suomeen lentokoneella jo viikko sitten. Viikossa nainen oli ehtinyt järjestellä asioitaan ja asettautua taloksi pieneen kerrostalokaksioonsa kylän keskustaan. Jos sitä nyt keskustaksi saattoi sanoa. Anke kaipasi jo nyt Münchenin vilinää, suurkaupungin tyttöjä hän oli ollut aina. Viikon verran Anke oli myös saanut tutustua hevosensa, Meridan uuteen kotitalliin ja sen ihmisiin. Suurin osa Meridan varusteista oli tullut Anken mukana, ja loput tulisivat, kun Meridakin saataisiin Suomeen. Tamma tuli laivalla Anken jälkeen paikalle, ja Anken tuttava oli lupautunut huolehtimaan Meridasta matkan ajan. Niinpä sitten eräänä kirkkaana aamuna tammikuun toinen päivä hevoskuljetusauto kaarsi Newerran pihaan mukanaan Merida. Anke riensi heti ottamaan rakasta tammaansa autosta. ”Mein Schatz... Ich habe Sie schon vermissen!” Anke kuiskasi hevosen korvaan. Meridaa ei juurikaan Anken lepertelyt kiinnostaneet, paljon mielenkiintoisemmalta vaikutti tämä uusi ja kummallinen paikka. Hetkinen… Oliko tuolla muita hevosia? Merida hirnui pihaton poneille suureen ääneen. ”Merida, hiljaa!” Anke sihisi. Juuri silloin tallista asteli ulos Kaisu mukanaan Linnea. ”Noniin, nyt saatiinkin itse hevonen paikalle! Tervetuloa vaan! On muuten aikamoinen kaunotar”, Kaisu hymyili ja ojensi kätensä Meridalle nuuhkittavaksi. Merida katseli innoissaan ympärilleen siniset silmät onnesta säihkyen. Se ainakin viihtyi Newerrassa heti. Merida pääsi suoraan ulos tarhaan, sillä tallissa ei tähän aikaan päivästä ollut hevosia ollenkaan. Anke suuntasi viemään tamman loppujakin varusteita sen omaan kaappiin. Varustehuoneessa oli loputtomien satulatelinerivistöjen sijaan jokaiselle yksityishevoselle ikioma kaappi, jokainen erivärinen. Työnsin pari lointa Meridan omaan hailakan keltaiseen kaappiin, joka pursusi jo tavaraa. Kahdet suitset ja kolmet riimut naruineen riippuivat naulakossa ja satulatelineessä oli Anken tarkkaan varjeltu silmäterä ja ylpeyden aihe, käsin tehty nahkainen koulusatula. Se oli vaatinut monen kuukauden säästöt, mutta sen arvoista se oli. Ylähyllyllä oli kasa loimia ja toisen satulatelineen päällä oli siistissä pinossa kaikki Meridan satulahuovat. Löytyipä kaapista vielä suojakorikin, harjalaatikko, juoksutusliina, kuljetussuojat, erilaisia linimenttejä, rasvoja ja litkuja… Paljon sitä sai mahtumaan yhteen kaappiin. Anke suuntasi taukohuoneeseen ja otti itselleen pannusta kupin kahvia. Vaikka edellisenä iltana suurin osa neweläisistä oli palannut uudenvuoden hevosleiriltä, oli taukohuone silti täynnä meluavia ja nauravia ihmisiä. Anke tasapainotteli ylitäyden kahvikuppinsa kanssa hiukan kauemmas muista ja istahti pirtinpöydän päähän. Muiden juttuja hiljaa kuunnellen hän hörppi kahvikupistaan ja ryhtyi selaamaan pöydälle unohtunutta hevostarvikekatalogia. Tästä se Anken ja Meridan yhteinen newetaival lähtisi. Hallo und willkommen in Newe <3 Schön euch hier zu haben <3 Haha wie lustig, dass Anke ihr Pferd gesiezt hat =DDD Schreib bald mehr <3 // Kaisu (spricht auch Deutsch, hahaa)
|
|
Anke
uutukainen
Posts: 16
|
Post by Anke on Jan 5, 2017 14:09:02 GMT 2
5.1.2017 - ULJAS MUSTA JA SUPERMIES SAM MAASTOLENKILLÄ
Anke hörppi kahvia turkoosista muumimukista, jonka kylkeä koristi Nipsun kuva. Kapeilla silmillään nainen tarkkaili muita taukohuoneessa oleskelevia ihmisiä. Vaikkei hän varsinaisesti ollut tutustunut vielä muihin, hän osasi jo kaikkien nimet hyvän nimipäänsä ansiosta. Sohvalla, pitkänhuiskean Alexin kainalossa kyhjötti punatukkainen, Hobitti-lempinimen saanut Wilma. Toisella puolella sohvaa löhösi tallityöntekijä Erik. Vastapäätä Ankea, pöydän ääressä hevoslehteä selasi Inna vieressään Linnea.
Anke kulautti loput kahvit kurkustaan alas ja hipsi sitten kaikessa hiljaisuudessa taukohuoneesta Meridan karsinalle. Musta tamma nuokkui seisaallaan. Samassa kauempaa kuului iloista rallattelua, ja lettipäinen pikkutyttö, Pau, hypähteli esiin.
”Hallo Pau! Wie geht`s?” Anke hymyili. Vaikka Anke olikin epäsosiaalinen ja juro, Paulle oli helppo puhua. ”Anteeksi, mutta en puhu siansaksaa!” Pau hymyili leveästi. ”Äh, sori, saksa aina vaan jotenkin livahtaa, kun suomeen ei oo vielä niinkään tottunut”, Anke virnisti vähän nolostuneena. ”Jaahas! Vai että sillä lailla. Arvaa muuten Anke mitä! Wilma lupasi että saan ratsastaa sen ponilla, Supermies Samilla tänään! Mentäisiinkö yhdessä maastoon?” Pau hymyili aurinkoisesti. ”Noh, mikä ettei, voit näyttääkin mulle parhaimmat maastoreitit! Laitan Meridan nopeasti kuntoon!”, Anke hymyili takaisin. Sitten nainen kipitti Meridan kaapille hakemaan sen varusteet.
Vartin päästä pikkuinen Pau ja Anke olivat jo tallipihalla lähtövalmiina. Pau oli kiipustanut Samin vaaleansiniseen poniunelmasatulaan ja Anke pitkine jalkoineen istui Meridan koulusatulassa.
”Noh, pikkuprinsessa, mihin me suunnataan?” Anke kysyi katsoen alaspäin shettisratsastajan suuntaan. ”Seuraa vaan minua! Mä tiedän kyllä Newerran parhaimmat maastoreitit!” Pau nyökkäsi tomerasti niin, että pinkkirusettiset letit heiluivat.
Maastolenkki kulki ensin rannan viertä ja sukelsi sitten metsikön läpi. Pian näkyviin tuli peltoaukea, jolla otettiin pari laukkaspurttia. Kun palattiin tallille, olivat molempien ratsastajien posket punaiset kuin jouluomena.
”Olipa kyllä hauskaa! Otetaan joskus uusiksi, vai mitä?” Anke hymyili laskeutuessaan alas Meridan selässä. ”Tottahan toki! Ens kerralla mä otan Pepin ja otetaan Wilma kanssa mukaan Samilla!” Pau nauroi hersyvää ja iloista nauruaan. Sitten pieni lettipää talutti pyylevän, ruskean shetlanninponin tallin suojiin.
Haaloo Anke, die kleine Pau kann kein Schweindeutsch! Es ist echt Quatsch! Aber Sam ist süß <33 Sehr ein schönes Story! Schreib bald mehr <3 // Pau, die ist nur übersetzt..
|
|
Anke
uutukainen
Posts: 16
|
Post by Anke on Jan 25, 2017 20:01:32 GMT 2
25.1.2017 - POTILAS Tämä päivä oli alkanut kehnosti. Heti herättyäni olin potkaissut isovarpaani pöydän jalkaan. Kahvi oli ollut loppu, joten olin joutunut lähtemään tallille äkäisenä ilman joka-aamuista kahviannostani. Kello yhdeltätoista mun turhautumistani oli ehtinyt lisätä vielä bussin myöhästyminen ja liukas tallitie, jolla ehdin lentää takapuolelleni noin viisi kertaa. Kun olin viimeinkin saanut liukasteltua tieni tallille, saapastelin ärtyneenä suoraan taukohuoneeseen, jossa onnekseni oli jo pannussa kuumaa sumppia. Kaadoin kuumaa juomaa suureen, siniseen mukiin ja aloin hörppiä sitä mustana. Silmät sirrillään katselin muita huoneessa olijoita. Mä en ollut tutustunut vieläkään oikein kehenkään muuhun paitsi Pauhun. Mutta Pau nyt olikin niin helposti lähestyttävä, sellainen viaton (tai vähemmän viaton) pikkutyttö. Ehkä pitäisi tehdä asialle jotakin, mutta kun mä olin niin huono kaikissa sosiaalisissa tilanteissa, mieluummin jurotin yksin jossain nurkassa. Kulautin loput kahvit kurkustani alas. Tunsin, kuinka lämpö valui hiljalleen kurkusta kohti vatsaa. Vetäisin takin ylleni ja harpoin ulos hakemaan Meridaa tarhasta. Oli kai liikaa kuviteltu, että päivän vastoinkäymiset olisivat ohi. Tarhassa mua vastassa oli suuren, ruunikon Naten lisäksi murjottava, vasenta takastaan kummallisessa asennossa lepuuttava musta tamma. ”Teufel, Merida!” huokaisin ja napsautin riimunnarun kiinni tamman päitsiin. ”Tutkitaan toi sisällä paremmassa valossa”, sanoin Meridalle ja nyökkäsin kohti turvonnutta kinttua. Varoen lähdimme ylittämään tallipihaa. Meridaa taluttaessa näki, kuinka sen teki kipeää. Se varoi laskemasta painoa jalalleen ja välillä se pysähtyi katsoen mua surkeasti kuin sanoen, oliko sen IHAN pakko jatkaa vielä. ”Merida, wir werden nicht hier bleiben!” kivahdin, kun Merida pysähtyi keskelle tallin pihaa. Kuin huokaisten Merida lopulta suostui jatkamaan matkaa. Osasi sekin diivailla joskus. Pian Merida seisoi tallin pesupaikalla sidottuna kiinni. Kumarruin tutkimaan raukkaparan jalkaa lähempää. ”Mitäs sä puuhailet?” kuulin jonkun kysyvän takaani. Säikähdin niin, että olin lentää pyllylleni. ”Merida hat ein Bein beleidigt”, huokaisin kun näin Pietarin nauravat kasvot. Pietu kurtisti kulmiaan ja mä kurtistin takaisin. Mitä se siinä oikein kurtisteli? Oliko sen aivokäyrissä jotain vikaa, kun se ei selvää suomen kieltä ymmärtänyt? Suomen kieltä. Niin. Siis saksaahan mä olin sille mennyt solkkaamaan enkä suomea. Siitä siis kiikasti. ”Merida teloi kinttunsa tarhassa, varmaan liukastui kun hurjasteli menemään tuolla jäällä”, selitin. ”Jaa! Miksei sillä sitten oo hokkeja?” Pietu esitti hyvän kysymyksen, johon en mäkään osannut vastata. Niinpä hainkin Meridan kaapista sille etujalkoihin yhteensä kahdeksan hokkia ja laitoin ne sitten riviin lattialle Meridan viereen. Merida nuuhki niitä suurella hämmästyksellä, sillä narut olivat niin löysällä, että se sai helposti turpansa lattian rajaan. ”Mitäpä tuo haittaa”, ajattelin, ”antaa sen mutustaa sieltä löytyneitä heinänkorsia.” Se oli selkeästi virhe. Koska kun mä suoristauduin tutkimasta potilaani jalkaa, oli siististi järjestämässäni rivissä enää seitsemän hokkia. ”MERIDA, SÖITKÖ SÄ JUST HOKIN? !!” leukani loksahti lattiaan. Erik kurkkasi Mekun karsinalta, että mitä meteliä mä oikein pidin. ”Mitä sä täällä oikein..?” Erikin lause jäi kesken, kun syöksähdin järkyttyneenä tämän kaulaan. ”Merida söi hokin!! Mitä jos se kuolee siihen? Eihän metalli sula sen vatsassa! Jos se tukkii sen suoliston ja Merida pitää leikata jajaja...” Mun yllätyksekseni (ja järkytyksekseni) Erik purskahti nauruun. ”Kuinka sä voit vaan nauraa? Tää on vakavaa!” puolustelin, mutta lopulta munkin suupieleni alkoi nykiä. Loppujen lopuksi me naurettiin vedet silmissä kaksin kerroin vieressämme tyytyväisenä nuokkuva Merida ja ympärillämme muutama hämmentynyt tallilainen. Ei tää päivä nyt niin kurja ollutkaan, loppujenlopuksi. Hahahaha Merida the SyönpäsTästäHokinKunHeinääEiAnnetaEnää-heppa :DDDD Ihana! Ja hyvin oot alkanut sisäistämään saksaa, tosiaan tuo yksi lause olisi Merida hat ein/seinen/ihren Bein beleidigt =) Hauska tarina! // Kaisu
|
|
Anke
uutukainen
Posts: 16
|
Post by Anke on Jan 28, 2017 13:01:42 GMT 2
28.1.2017 - UUDET TUULET PUHALTAA
Merida seisoi karsinassaan ja rouskutti heinää. Nojasin karsinan oveen ja tuijotin mustaa tammaa. Se näytti ihan tyytyväiseltä, vaikka se oli tällä hetkellä kolmijalkainen.
Me oltiin pyörähdetty eilen klinikalla, ja eläinlääkärin tuomio oli ollut selvä. Meridasta ei tulisi enää kilpahevosta, ei sillä jalalla.
Huokaisin. Mun oli ollut pakko miettiä, mitä mä tekisin. Halusinko mä pitää Meridan humputteluheppana, käyntimaastoratsuna ja pullahevosena, vai oliko mun pakko ryhtyä katselemaan uutta hevosta. Mä pidin Meridasta, pidin tosissani, mutta mä pidin myös kilpailemisesta. Halusinko heittää haaveet kilparatsastajan urasta vai pitää rakkaan hevoseni?
Olin valvonut koko viime yön miettien ja pähkäillen, mitä tehdä. Lopulta olin päättänyt ottaa läppärin kauniisen käteen ja näpytellä ystävälleni Keski-Suomesta viestin. Tämä ystävä oli kaipaillut omaa jalostustammaa, ja siihen käyttöön Merida sopisi vallan mainiosti.
Sitten olisi vain löydettävä itselleen uusi hevonen. Kaisun kanssa kaikki oli jo selvää, uusi hevonen saisi Meridan vanhan karsinan. Kunhan se hevonen vain ensin löytyisi.
Taukohuoneen läppäri oli rasittava, se jumitti vähän väliä, mutta se pyöritti silti jotenkin hevosmyyntisivustoa. Yhtäkkiä Inna pyrähti viereeni.
”Mitäs Anke hevosia katselee? Eikö yksi riitä?” se naurahti ja hörppäsi suuresta teemukistaan. ”Riittäisi, mutta se yksi on kolmijalkainen”, huokaisin. ”Aijaa? Ostatko sä Meridan tilalle uuden hevosen?” ”Se olis tarkoitus”, hymähdin.
Jatkoimme Innan kanssa hevosten katselua. Silmiin pomppasi yksi upea, harmaa hollantilainen, ja muutama kivan oloinen puoliverinen.
Lopulta mulla oli sovittu koeratsastus sille suurelle, lentävälle hollantilaiselle, rautiaankimolle puoliveriorille ja pienelle, rautiaalle nuorelle tammalle.
”On tää hurjaa ajatella että mulle tulee uus hevonen”, huokaisin. ”Minne Merida sitten lähtee? Ja koska?” Inna kysyi. ”Mun kaveri ottaa sen siitostammaksi Keski-Suomeen. Se lähtee sitten kun mulla on uusi hevonen selvissä”, selitin.
Uudet tuulet puhalsivat, ja niin niiden täytyikin antaa puhaltaa, sillä ne puhdistivat.
Ohhoh, harmi sinänsä, että Merida lähtee, mutta näin joskus käy :/ Karsina järkkääntyy uudelle hepalle kyllä, tammalle Meridan oma ja orille oririvistöstä karsina =) Innolla oottelen millanen heppa tulee tilalle! // Kaisu
|
|
Anke
uutukainen
Posts: 16
|
Post by Anke on Jan 29, 2017 19:45:29 GMT 2
29.1.2017 - Uusi alkuMerida oli lähtenyt eilen. Suurin osa sen varusteista oli lähtenyt sen mukaan uudelle omistajalle. Mua vähän itketti Meridan lähtö, mutta mulla ei ollut aikaa jäädä murehtimaan sitä, karsina ei ehtisi olla tyhjillään kuin viime yön, ja tänään siihen muuttaisi jo uusi asukas. Mä olin käynyt katsomassa jokusen aikaa sitten mukavaa, ruunikkoa ruunaa ja ihastunut siihen täysin. Ja nyt se ruuna oli jo matkalla kohti Newerraa, kohti mua. Meridan karsina oli jo valmiina vastaan ottamaan uuden asukkaan, samoin sen kaappi oli valmiina vastaanottamaan uuden asukkaan varusteet. Mä kävelin tallikäytävällä ympyrää ja poikkesin välillä vilkaisemaan ulos, josko horisontissa näkyisi lähestyvä hevoskuljetusauto. Eipä aikaakaan, kun auto jo kaarsi Newerran pihaan. Nekun myyjä asteli ulos autosta ja riensin kättelemään häntä. ”Otetaan Nekku heti ulos”, hymyilin ja siirryin trailerille. Nainen alkoi kantaa Nekun varusteita talliin sisälle ja mä kävelytin sillä aikaa Nekkua hiukan pihamaalla ennen kuin vein sen tallin suojiin. Nainen jatkoi saman tien matkaansa, joten huikkasin hänelle nopeat heipat. ”Noniin, tämäkö on sitten sun uusi hevosesi? Hieno on!” Inna hymähti tullessaan tallikäytävällä vastaan lantakärryjä työntäen. ”Eikös olekin! Sen nimi on Nekku”, hymyilin ja talutin ruunan Meridan vanhaan karsinaan. Se kävi heti rouskuttamaan heinää kuin olisi asunut siellä aina. ”On! Haluutko apua noiden sen varusteiden roudaamisessa? Vien nää vaan lantalaan ensiksi”, Inna nyökkäsi kohti kottareita. ”Todellakin käy!” huokaisin onnellisena. Inna oli sitten mukava, olin onnistunut ystävystymään sen kanssa hyvin. Ilta sujuikin sitten muille newerralaisille Nekkua esitellessä ja Nekun varusteita ruunan omaan kaappiin roudatessa. Nekku vaikutti oikein tyytyväiseltä uuteen kotiinsa ja naapureihinsa kun kävin toivottamassa sille hyvät yöt. Se jäi hörähdellen katselemaan mun perääni, kun viimeisenä tallilla olijana sammutin valot ja sitten lukitsin tallin oven. Tittididii, ladies and gentlemen, Nekku! Kuvan ©Inna <3 Jeejee, söpö hepo! / Kaisu
|
|
|
Post by Luukas on Mar 13, 2017 17:47:37 GMT 2
13/03/2017Newerra oli jännä ilmiö. Heti ovesta sisään astuttuani oli huomannut hauskan seikan. Täällä heppatytsyt ja ponit elivät jonkinsortin symbioosissa. Se oli ihan kätevää, jos en sanoisi. Mä olin käväissyt Newerrassa eilen melko nopeasti, ihan vaan katsomassa paikkoja. Ei siitäkään ollut kuin pari päivää, kun Anke oli soittanut mulle ja kysynyt, olisiko mulla aikaa ryhtyä hoitajaksi sen hevoselle, Nekulle. Nekkuakin olin eilen käynyt nopeasti ziigaamassa, ja se oli aika hieno kaveri. Niin hieno, että mä olin lupautunut hoitajan tehtävään oitis. Mun tehtäviin kuului siis Anken ja Nekun yleinen psyykkinen tsemppaaminen kisoissa, Nekun hoitaminen ja joskus sen kävelyttäminen selästä käsin. Ei hullumpaa, sanon minä. Niin sitä olin sitten heti aamusta heittänyt tallitakin niskaan ja lähtenyt hiki hatussa polkemaan yksiöltäni tallille. Olin muuttanut ihan vasta viime viikolla, joten paikat olivat edelleenkin vähän sekaisin. Kun saavuin tallille, oli siellä jo täysi tohina päällä. ”Miten kummassa nää heppatytöt jaksaa?” puhisin itsekseni. Tallin väki hyöri ympäriinsä hevosinensa kanssa. Melkein törmäsin pieneen, punatukkaiseen tyttöön, joka itseään piteli kädestä itseään puoltatoista päätä pidempää poikaa. Pari luikki naureskellen ohitse ja livahti ovesta johonkin huoneeseen. Hetken pohdittuani seurasin perässä. Kuinka ollakaan, päädyin kodikkaaseen, lämpimään huoneeseen, jossa istuskeli paljon porukkaa. Punapää ja se pitkä poika istuivat jo sohvan nurkassa kuhertelemassa, toisella puolella pötkötteli tummatukkainen nuorimies sikeitä vedellen, kaunis, kultatukkainen tyttö leikitteli pullean kissan kanssa, joku sinitukkainen jutteli pöydän ääressä toiselle, joka… ”Luukas! Kiva kun tulit, mulla on sulle hommia!” Se oli Anke. Tuttu, turvallinen Anke, joka hymyili hiukan nähdessään minut. ”Moro”, huokaisin helpottuneena siitä, että paikalla oli edes joku tuttu. ”Tunnettekste?” malttoi pitkä poika irrouttautua punapäästä kysyäkseen kysymyksen, joka oli selkeästi osoitettu mulle. ”Joo, Anke on mun serkku. Mä olen Luukas”, nyökkäsin. ”Alex”, pitkä poika nyökkäsi takaisin. ”Mä oon Wilma”, hymyili punapää. ”Suvi”, sanoi kultatukkainen tyttö. ”Niin oliks sulla mulle jotain tehtävää?” käännyin Anken puoleen. ”Joo! Jos viitsit laittaa Nekun mulle kuntoon ja kävelyttää sen sit kun oon ridannu, mun täytyy kiitää työhaastatteluun”, se selitti. ”Työhaastatteluun? Mihis haet?” ”Niinkin mielenkiintoiseen paikkaan kuin lähikaupan kassa. Mutta rahaa on saatava”, Anke sanoi. ”Niin”, myönsin. Nekku oli helppohoitoinen tapaus. Ei kulunut kauaakaan, kun Nekku oli jo valmiina maneesissa ja Anke kiipesi sen selkään. Siirryin katsomon puolelle katselemaan serkkulikan ratsastamista. Anke ratsasti hyvin. Se sai Nekun tekemään asioita, mistä mä sain vain haaveilla. Nekku oli upea ilmestys leijaillessaan kootussa ravissa maneesin hiekan yläpuolella. Mä myönsin, salaa pienessä mielessäni halusin olla taitava kouluratsastaja. Mutta ehkä mä tyydyin olemaan nyt vain kouluratsukon oma huoltaja. Kun Anke oli ratsastanut, se työnsi kypäränsä mun päähäni ja punttasi Nekun selkään. Ennen lähtöään se vielä nappasi Nekun enkkuviltin ja heitti sen ruunan pehvan päälle. ”Noni, te varmaan selviitte tästä eteenpäin! Mä meen nyt, pidä mulle peukkuja siihen haastatteluun”, Anke hihkaisi maneesin ovelta. Me jäimme Nekun kanssa seisomaan maneesiin. Taputin Nekun lihaksikasta, höyryävää kaulaa. Nekku hörähti ja lähti liikkumaan keinuvaan käyntiin. <33 Ihanaa kun keksit Luukas-hahmon ja toit sen Newerraan, se sopii tänne vallan mainiosti <3 Kiva aloitustarina, ja voih, Suvi tykkää kovasti, jos kuulee olevansa kaunis tallin uuden komistuksen mielestä <3 Innolla odotan, mitä kaikkea keksit Luukaksesta kirjoittaa! // Kaisu
|
|
|
Post by Luukas on Apr 13, 2017 19:39:02 GMT 2
13/04/2017
Anke oli laittanut mulle viestiä aamukuudelta, että mun pitäisi huolehtia tänään Nekusta kokonaan sen puolesta. Siis aamukuudelta. Kuka järkevä ihminen laittaa toiselle viestiä aamukuudelta??
Mutta en mä ollut katkera. Kokonaan huolehtiminen sisälsi nimittäin myös ratsastamisen. Ja Anke oli luvannut, että sain halutessani mennä vaikka maastoon? En ollut saanut ennen ratsastaa Nekulla kunnolla, vähän käyntiä vaan, kun olin kävelyttänyt sen Ankelle valmiiksi ennen treeniä, mutta nyt mä saisin vaikka laukata!
Mä olin siis ihan iloinen, kun päräytin tallille pienellä Fordillani. ”Moro Nora!” huikkasin astellessani sisään talliin. ”Ja moi Erik!” Erik mulkaisi vain pahasti ja lampsi sitten tiehensä. Nora katsoi mua säälivästi.
”Mä en ymmärrä! Mitä väärää oon tehnyt, että Erik vihaa mua?” puuskahdin kun Erik oli ääneni kuulumattomissa. ”En mä usko että se sua vihaa. Se vaan…” Nora aloitti, muttei itsekään osannut jatkaa lausetta loppuun.
Mä olin kyllä huomannut jo tullessani, että taukohuoneen sohvan valtaavalla tallityöntekijällä oli jotain minua vastaan. Olin avautunut siitä Noralle. (Erikin tyttöystävälle? Viisas veto, Luukas! ajattelisi joku, mutta mun mielestä se oli ihan fiksua. Nora jos kuka tunsi Erikin hyvin ja osasi auttaa mua.) Nora oli lohduttanut mua ja yrittänyt parhaansa mukaan auttaa, mutta ei Erikin käytöksessä ollut näkynyt mitään paranemisen merkkejä, päinvastoin.
Nekku puhisi tyytyväisenä karsinassaan, kun harjasin sitä. Mua vähän jännitti, olin päättänyt lähteä maastoon ja olin saanut Wilman ja Rokinkin mukaan. Wilma varusti Rokkia pihatolla, ja se oli varmaan jo pian valmis, joten mulla alkoi olla hiukan kiire. Heitin Nekun selkään yleissatulan ja laitoin sen päähän sen omat, vihreillä timanteilla ja toppauksilla koristellut yleissuitset. Sitten riensin ulos, jossa Wilma jo odotteli Rokin kanssa.
”Minne mennään?” Wilma kysyi edeltä. Rokki käveli reippaasti, ja Wilma kääntyili höpöttelemään mulle Rokin paljaassa selässä. Miten se pystyikin ratsastamaan noin huolettomasti ja pelottomasti? Mun silmissä sillä tytöllä oli leijonan rohkeus, kun se viipotti nauraen hirveää kyytiä ravikärryillä tai kiisi esteradalla mustan poninsa kanssa. ”Päätä sä, mulla ei oikein ole kokemusta näistä maastoreiteistä”, sanoin. ”Hyvä. Sitten me mennään yhtä mun lempireiteistä, siellä on hyvä laukkasuora!”
Klunks. Laukkasuora kuulosti aika, hmm, vauhdikkaalta. Enhän mä ollut kuin kävellyt Nekulla ennen?!
Mutta maastoreissu laukkasuorineen meni hyvin, eikä me kuoltu Nekun kanssa (mä oon siitä aika tosi ylpeä!). Me mentiin hirmuista vauhtia laukkasuoralla, Nekku meni Rokista heittämällä ohi. Silti se pysyi hallinnassa ja hidasti heti kun pyysin!
Olin niin ylpeä itsestäni että jopa väläytin Erikille leveän hymyn ratsastaessani tallipihaan. Erik katsoi mua hetken tyrmistyneenä ja kipitti sitten heinäkärryjä työntäen pois.
Olipas vauhdikas tarina! Aikas mainio draama, odotan innolla jatkoa 8) // Kaisu
|
|
Anke
uutukainen
Posts: 16
|
Post by Anke on Apr 21, 2017 15:07:46 GMT 2
21.4.2017 - MaastolaukkaaKäytiin sulien hiekkateiden kunniaksi vetämässä Nekun kanssa hiukan mäkitreeniä! Aws miten söpö ja keväinen maalaus <3 Ihanaa kun säkin tykkäät maalata <3 // Kaisu
|
|
Anke
uutukainen
Posts: 16
|
Post by Anke on Apr 28, 2017 13:39:45 GMT 2
28.4.2017 - Voitonkiilto
Newerrasta oli tullut kuin mikäkin lemmenpesä.
Ei siinä, olihan se kai ihan kiva että ihmiset löysivät toisensa ja rakastuivat. En vain itse oikein ymmärtänyt mikä siinä sitten oli niin ihanaa. Kai se johtui siitä, että olin aina ollut itse se yksinäinen susi, tulisin aina olemaan. En mä halunnut enkä tarvinnut ketään, viihdyin paljon paremmin yksin.
Mutta kun ympärillä pyöri vain kyyhkyläisiä, alkoi touhu pikkuhiljaa kyllästyttää. Oliko Newerra sittenkin hevostallin sijaan in real life deittipalsta? Välillä karkasin maastoon muiden hössötystä. Siellä oli oikeastaan aika mukavaa, vaikka kivempaa oli kyllä hyväpohjaisessa maneesissa treenaaminen. Mutta en mä ollut pitkään aikaan tykännyt niin paljon maastoilusta kuin nyt. Ehkä musta tulisi vielä joku maastohöperö?
Mutta mä olin onnellinen serkkupojan, Luukaksen puolesta. Suvi oli oikeasti mukava tyttö, ja kai ne sopi ihan hyvin yhteenkin. Sitä paitsi, Luukaksen ja Suvin seurassa en tuntenut oloani kolmanneksi pyöräksi. Luukas sen sijaan joutui vähän väliä kysellä huolestuneena eikai me vaan juoruiltu siitä, jos se sattui erottamaan nimensä meidän saksansolkkauksen keskeltä.
Tänään mulla oli vapaapäivä töistä, joten treenasin jo heti aamusta, ennen illan tunteja. Meidän oli pakko treenata, me oltiin luokassamme, Helpossa A:ssa kolmansina luokkarankingin mukaan. Mun voitonhaluni ei ollut koskaan ollut näin kova. Estepuolesta ei sitten edes puhuttu, siinä me oltiin toisiksi viimeisiä.
Siispä me harjoiteltiin ahkerasti kaikkia finaaliradan osia ja lopulta koko rataa. Hankaluuksia tuotti vain vastalaukka, mutta muuten olin Nekkuun oikein tyytyväinen. Ja kun olimme treenanneet, mulla oli ihan sellainen fiilis, että meillä saattaisi jopa olla mahdollisuudet voittoonkin.
Haha Anke on kyl hauska jöröjukka =D Kiva kuulla sen mietteitä ja oikein kiva tarinanpätkä! Tämmöstä tää kevät on, kun yks sun toinen kulkee pää vaaleanpunaisissa pilvissä <3 // Kaisu
|
|
|
Post by Luukas on May 1, 2017 16:33:33 GMT 2
01/05/2017
”Ja täällä on taukohuone, mistä löytyy melkein aina porukkaa jolle jutella!” selitin esittelykierroksen päätteeksi avatessani huoneen oven ja astellessani sisään. Tuomas hiippaili varovasti perässä. Se vilkuili huoneessa olijoita varoen kuin nurkkaan ajettu rusakko. Se ei ollut hyvä sosiaalisissa tilanteissa. ”Moro kaikki! Tässä on Tuomas, mun isoveli, se alkaa käydä täällä tunneilla ja…”, aloitin, mutta Tuomas tökkäsi kyynärpäällä mua kylkeen. ”Onko sun pakko tehdä tästä näin suurta numeroa”, se suhahti voihkaisten. Se inhosi sosiaalisia tilanteita.
”Moi Tuomas! Millä tunneilla sä käyt?” Elle kysyi ystävällisesti. ”Alkeis…” Tuomas vastasi hiljaa. ”Tuomas on enemmänkin soittajamiehiä”, sanoin nopeasti. ”Uu! Mitä sä soitat?” Erik kysyi. ”Kontrabassoa.” ”Siistiä! Kuinka kauan oot soittanut?” ”14 vuotta.” ”Ohhoh! Oikarisen soittajapojat, meillähän on newen oma bändi kasassa, Erik voi soittaa kitaraa”, Nora sanoi hellästi ja suukotti Erkkimerkkiä poskelle. ”Onhan mulla vielä pikkuveli Markus, se soittaa selloa. Mutta se asuu Helsingissä, käy Sibelius-lukiota”, selitin.
”Mennäänks kattomaan Ankea?” Tuomas kysyi hiljaa multa. Se halusi selkeästi pois muiden katseiden alta. ”Joo”, nyökkäsin ja lähdimme kohti Nekun karsinaa. Anke ei vielä edes tiennyt, että Tuomas oli alkanut käymään Newerrassa.
”Anke! Kato kuka täällä on!” huikkasin jo kaukaa. Pörröinen hiuspehko pisti esiin Nekun karsinasta. ”Tuomas! Mitä sä täällä!” se hihkaisi iloissaan. ”Tuomaksesta on tullut heppapoika”, myhäilin. ”Viimein! Schön zu sehen!” Anke iloitsi ja ryntäsi halaamaan Tuomasta. ”Me aateltiin että voitaisiin tulla katsomaan sun ratsastusta”, sanoin. ”Tottakai! Ja Tuomaksen on pakko kokeilla Nekkua, sä saatkin kävellä sen kanssa alkukäynnit!” Anke määräsi ja työnsi Nekun ohjat Tuomaksen käsiin. ”Mutta eihän mulla ole kypärääkään”, Tuomas oli sanomassa, mutta Anke työnsi oman kypäränsä hänen päähänsä.
Ja pian maneesin uraa kiersivät tyytyväinen Nekku selässään Naantalin auringon lailla hehkuva Tuomas. ”Kyllä Tuomaksesta vielä kelpo ratsastaja saadaan”, Anke myhäili vieressäni, kun nojailimme maneesin seinään katselemassa Tuomasta ja Nekkua. Olin samaa mieltä.
3hm
Hahaha niin hassu Tuomas xD Varmasti siitä tulee hyvä heppapoika, kun Luukas ja Anke ovat noin innoissaan! Jes, kiva tarina <3 // Kaisu
|
|
|
Post by Tuomas on May 10, 2017 15:04:55 GMT 2
10/05/2017
Anke kertoo: Matkalaukku lojui lattialla edessäni tyhjänä. Istuin sängylläni tuijottaen sitä aivan, kuin niin pienen yksiöni lattialla lojuvat vaatteet osaisivat kiivetä sinne itsekseen.
Mä mietin, oliko ollut ihan tyhmä ajatus lähteä Saksaan, mutta kun äiti oli monen vuoden jälkeen soittanut ja pyytänyt käymään kotona, en mä kehdannut kieltäytyäkään. Se oli kuitenkin niin yksinäinen, ja ehkä sillä oli jopa ikäväkin mua?
Huokaisten nousin ylös ja kaavin tavarat laukkuuni. Ähkin laukun vetoketjun kiinni ja loin viimeisen silmäyksen pieneen yksiööni, joka näytti nyt paljon siistimmältä, kun sen lattioilla ei enää lainehtinut tavaraa. Mä pidin kämpästäni paljon, siinä oli kivat ikkunasyvennykset, joissa saattoi istuskella juomassa kahvia, siellä ihanan väriset, tumman siniharmaat seinät ja suloinen, pieni keittiö. Nostin painavan laukun lattialta, vilkaisin vielä itseäni eteisen peilistä ja astelin ulos.
”Toi on nyt sit meidän vastuulla”, Luukas nyökkäsi mulle, kun nojailimme tarhan aitaan ja katselimme Nekkua. Murahdin vain vastaukseksi. ”Sanoks Anke koska se palaa sieltä Saksasta?” kysyin veljeltäni. ”Ei sanonu. Mut se sano et jos se viihtyy siellä, voi olla että se on siellä koko kesän”, Luukas sanoi.
Työnsin käsiä taskuun ja tuijotin Nekkua, joka rahnutti itseään tarhassa kasvavaan mäntyyn.
”Tuomas?” Luukas aloitti varovasti. ”Onks se totta mitä Melli sanoi? Että sä oisit… Oisit homo?” se jatkoi varoen. Olin hetken hiljaa, ennen kuin tokaisin: ”On.” ”Kiva juttu”, Luukas sanoi luultavasti siksi, ettei muutakaan keksinyt.
”Milloin sä huomasit sen? Tai siis, miten? Tai siis…” ”Alkuvuodesta. Orkesterissa. Siellä oli yksi sellisti, ja no, se oli poika. Tai mies. Tai nuori mies. Joku kuitenkin”, huokaisin. ”Ja sä tykkäsit siitä?” Luukas nyökki ymmärtäen. ”Joo.” ”Tiedätkö sä sen numeroa? Tai et missä se asuu?” ”En? En mä tiedä siitä muuta kuin nimen, ei me olla koskaan juteltu”, mutisin. ”Täh? Ootko tosissas?” Luukas älähti. ”Tuomas, sä oot ehkä nössöin ihminen kenet tunnen!” ”Kiitti veli!”
”Leikillä vaan, älä suutu! Mutta mikä sen nimi oikein sitten on?” Luukas uteli ”Ihan kuin mä sen sulle kertoisin? Sä ettisit sen kuitenkin Facesta ja menisit laittamaan sille vaikka mitä viestiä”, virnistin ja mottasin Luukasta leikilläni käsivarteen.
Hahah höpsöt veljekset =D Hauskaa matkaa Ankelle vaan ja onnea veljeksille matkaan myös, toivottavasti he pärjäävät 8) // Kaisu
|
|
|
Post by Bertta on Jun 25, 2017 1:55:17 GMT 2
24.6.2017 Tehotiimi Kello oli vasta 6:32 kun puhelimeni soittoääni katkaisi muutenkin melko lyhyiksi jääneet yöuneni ja avasin silmäni siristellen silmiäni. Kopeloin puhelimeni käteen ja katsoin näyttöä: Tuomas soittaa! Mikä ihme voi olla niin tärkeää että tähän aikaan täytyy soittaa kun on kesäloma ja juhannuskin? Liu’utin sormea näytöllä ja suljin puhelun, soittaisin takaisin myöhemmin. Ehdin vajota takaisin tyynylleni, kun puhelin soi uudestaan vielä vaativammin kuin edelliskerralla, ehkä se sitten pitäisi vastata. "Bertta, mitä asiaa?" ärähdin puhelimeen. "Et sitten aiemmin keksinyt soittaa?" "Ai hups, herätinkö mä sut? Anteeks ihan kauheesti mutta mä tarviin sun apua!" mies sanoi ja kuulosti olevan selvästi pahoillaan. "No mitä mun pitää tehä?" "Luukas lähti just ja se sano että se menee treffeille Suvin kans enkä todellakaan tiiä miks ne on jo tähän aikaan liikkeellä. Niin että mun pitää hoitaa ja ratsastaa Nekku tänään yksin enkä mä osaa, sun on pakko auttaa mua tai Anke tappaa meidät", miehenalku huokaisi epätoivoisena. "No kai mä voin, ei mul pitäs olla muuta tänään." "Huh, hyvä mä en mitenkään selviäis yksin sen hevosen kans. Monelta nähdään tallilla?" "No vaikka ysiltä kun kerta heräsin jo, en mä enää saa unta." "Ok, nähdään sillon ja anteeks aikanen herätys!" "No ei se mitään, kiva päästä tallille pitkästä aikaa kun tunnitkin on tauolla", vastasin jo hymyillen ja suljin puhelun. Tästä tulisi kiva päivä! Vartin yli yhdeksältä jätin pyöräni nojaamaan maneesin seinään ja astelin tallia ja taukotupaa kohti, mutta en ehtinyt sisällekkään asti kun Tuomas jo juoksi vastaan ja syöksyi halaamaan minua. "No, mistäs nyt tuulee?" kysyin vähän ihmeissään päästyäni pois pitkän miehen karhunhalauksesta. Olimmehan minä ja Tuomas melko hyviä kavereita lähes ainoina vakiotuntilaisina mutta ei miehenalku yleensä ihan noin tuttavallinen ollut. "Et kai luullut etten tuu niin kuin lupasin?" "Ei ei vaan tuu kattoon Nekkua, hain sen jo laitumelta ja sillä on pieni haava jalassa mitä sille pitää tehdä en mä mikään haava ekspertti oo ja nyt ainakin Anke tappaa meidät!" mies parkaisi kauhuissaan. "Rauhotu vähän ei hätä oo tän näkönen", huokaisin ja jatkoin matkaa tallia kohti. "Käveleekö Nekku normaalisti?" "Joo kai en mä tiiä." "No mennään kattoon ja kysytään vaikka Kaisua apuun, se osaa hoitaa pikkuhaavat." Nekku hörisi tyytyväisenä karsinastaan tullessamme sen seuraksi kun se joutui olemaan yksin tallissa. "Otetaan se tuohon pesarille niin nähdään se haava kunnolla", sanoin Tuomakselle, joka otti ja vei Nekun pesarille katsoessani samalla, miten hevonen kävelee. "Kyllä se puhtaasti kävelee, missä se haava olikaan?" Tuomas osoitti oikeaa takajalkaa ja siellähän oli vuohisessa pieni, sormenpään kokoinen punainen jälki. "Ihan siistiltä tuo näyttää, mutta jos vielä varmistetaan Kaisulta mitä tehdä?" Tuomas kysyi tutkaillessamme haavaa lähemmin. Kohta Kaisu olikin jo paikalla ja käski meidän huuhdella haava ja kylmätä jalka vedellä. "Muuta tuskin tarvii tehdä, se on niin pieni ja siisti haava", nainen totesi vielä kadotessaan takaisin pihalle, mistä me se talliin haettiinkin. Niinpä me Tuomaksen kanssa ähersimme ikuisuuden jalan kimpussa pesten ja kylmäten sitä ollen molemmat lopulta aivan märkiä. "Huh mikä homma, mutta tulipahan tehtyä!" huokaisin laittaessani viimein vesiletkun poissa. "Ainakaan Anke ei voi tappaa meitä siks ettei hoidettu tuota haavaa", Tuomas hymähti. "Mennäänkö hakemaan harjat ja varusteet ratsastusta varten?" Nekun varusteet ja harjat löytyi Anken harmaasta kaapista, nurkasta käytävän päässä. Palasimme kantamuksinemme takaisin Nekun luokse, joka odotti rauhassa pesupaikalla. Ruuna tutki taskumme huolella herkkujen varalta ennen kuin se päästi meidät harjaamaan itseään. Nekku ei ollut likainen, joten harjaamisessa ei mennyt kauaa, kaviotkin nousivat ongelmitta. Sitten pääsimme varustamiseen, joka ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Ensiksi laitoimme Nekun selkään sen satulahuovan karvaromaanilla, jonka jälkeen Tuomas iski ruunalle satulan selkään. Tämän jälkeen laitoin satulaan satulavyön ja juuri kun olimme saaneet vyön kiinni Nekun luimiessa, huomasimme, että se oli väärin päin ja jouduimme aloittamaan alusta. Suitsien kanssa ei ollut ongelmia, Tuomas laittoi nekin kun en itse yltänyt. Vielä suojat jalkaan ja Nekku oli valmis! Laitoimme vielä itsemme valmiiksi suuntasimme sitten kenttää kohti Nekun kanssa. Kentällä kiristimme satulavyön loppuun ja säädimme sitten jalustimet minulle sopiviksi - ensin ratsastaisin minä, sitten Tuomas. Tuomas punttasi minut Nekun selkään ja siirtyi sitten kentän reunalle katselemaan. Nekku oli aivan valtavan kokoinen hevonen pienen Pepin jälkeen ja pari ensimmäistä kierrosta käynnissä meni totutellessa hevosen suuriin, matkaavoittaviin askeliin. Ravikin oli tosi isoa eikä ollut toivoakaan, että olisin voinut istua alas harjoitusraviin kuten taitavat olympiaratsastajat - miksi en voinut olla yhtä hyvä kuin ne tai edes yhtä hyvä kuin Anke? Laukkaa otin muutaman ympyrän verran ja pian sen jälkeen oli ratsastajan vaihdoksen aika. Kiitin Nekkua kiltistä ja hienosta työskentelystä ja hyppäsin sen jälkeen alas selästä. Ja tosiaan hyppäsin, en tajunnut että Nekku on niin suuri ja pyllähdin hiekkaan alas tullessani. Nousin nopeasti alas ja aloin sitten auttamaan Tuomasta jalustinhihnojen säätämisessä, joita piti pidentää melkoisen paljon, olihan meidän pituusero huimat 40cm. Tuomaksen päästyä selkään siirryin kentän reunalle katsomaan Tuomaksellakin meni hienosti ottamatta huomioon sitä, että kerran Nekku melkein karkasi kentältä sen säikähdettyä pikkulentua joka lensi liian läheltä sitä. Tuomas pysyi juuri ja juuri kyydissä, mutta ei tippunut! Tuomaksen lopetettua kävimme vielä rannassa loppukäynneillä Nekkua taluttaen ja menimme sitten hoitamaan Nekun poissa. Nekku oli vähän hikinen kuuman ilman takia, joten huuhtelimme sen ja pesimme samalla haavan uudestaan. Sitten veimme harjat ja varusteet paikallee ja veimme Nekun takaisin laitumelle lihomaan liikutuksesta huolimatta. "Me selvittiin, hevonen ja hoitajat on hengissä pikku jutuista huolimatta!" puuskahdin kävellessämme takaisin tallille päin. "Niin tehtiin, me ollaan oikea tehotiimi!" Tuomas sanoi iloisena. "Tuu joskus toiseki mukaan, en aina jaksais sitä Luukaksen seuraa ja pätemistä?" "Tottakai", nauroin ja heitimme yläviitoset. Oli ihanaa olla taas tallilla!
Hahah mua jotenkin niin huvitti tuo, että hujoppi, parikymppinen Luukas syöksyy halaamaan pikkuruista Berttaa, koska Nekulla on haava :DD Hauskasti kirjoitettu! Muutenkin ihana tarina, ja ei Anke ketään tapa <3 Vakiotuntilaisia on muitakin, kuvitteellisia hahmoja, harmiksi Tuomaksen, Bertan ja Idan lisäksi ei ole varsinaisia tuntilaishahmoja :/ Mutta jään kyllä innolla odottelemaan jatkoa Tuomaksen ja Bertan seikkailuihin! // Kaisu
|
|
Anke
uutukainen
Posts: 16
|
Post by Anke on Jul 25, 2017 11:39:43 GMT 2
Auf Wiedersehen
"Hei! Me ollaan saatu kirje! Me ollaan saatu kirje!" huusi Wilma taukohuoneen ovelta ja heilutteli päänsä yläpuolella valkeaa kirjekuorta. "Täh? Ketkä me? Ja keneltä?" "Me tallilaiset! Ankelta!" "Näytä!"
Ja niin Wilma avasi kirjekuoren ja ryhtyi lukemaan Anken koukeroista käsialaa. Kirjeessä sanottiin näin:
Heippa kaikki! Terkut täältä Saksasta! Täällä on ollut ihan uskomattoman lämmintä verrattuna Suomeen, mä melkein sulan tänne! Kaipaan vähän Suomen viileyttä, mutta mä olen viihtynyt täällä uskomattoman hyvin!
Pari viikkoa sitten kävi niin hassusti, että mulle tarjottiin työpaikkaa läheiseltä tallilta. Mun homma olisi ratsuttaa tallin hevosia, erityisesti nuoria. Ja niinhän siinä sit kävi, että mä päätin ottaa sen työn vastaan! Oon sumplinut hommat niin, että Nekku myydään uuteen kotiin. Itse asiassa sille on jo ostaja!
Minä kiitän ja kumarran, toivottavasti törmätään vielä joskus, ootte huippuporukkaa! Mit freundlichen Grüßen, Anke
Auf Wiedersehen, Anke, und herzlich willkommen zum Besuch! Vielen Dank für die Zeit bei uns <3 // Kaisu
|
|