Tinjan hoitokirja

15.4.2017
Melkein uusi tyttö

Luulin jo saavani nautiskella tarhassa ihanasta kamalasta Suomen keväästä ihan rauhassa sen ajan kun Melli on leikkimässä sitä ritarileikkiä (se ei tullut vaikka sen tilasinkin tänne, meinasin masentua eilen ku se ei tullukkaan) , mutta niin ei ollutkaan, vaan joku melkein uusi tyttö tuli hoitamaan mua tänään. Se kertoi olevansa Mellin kaveri, olikohan sen nimi Pertti tai Bertta tai jotain sinnepäin? Anyways, se tuli ilosena tänne mun tarhaan ja ilmoitti, että se hoitaa mua sen aikaa kun Melli on muualla. Se oli kuulemma kerran aiemminkin käynyt täällä ja sen kerran muistan oikein hyvin, sillon sain tiputettua Mellin sinne tulvivaan ojaan! Melli on siis palkannut mulle toisen hoitajan siks aikaa kun se on poissa, en tiiä pitäskö mun itkeä vai nauraa!

Sitten kun olin antautunut sille kiinniotettavaksi jouduin taas seisomaan siihen tyhmään pilttuuseen ja sitten se harjas mua oikein kauan ja hartaasti. En tykännyt siitä yhtään ja yritin potkia sitä (oikeesti rakastin sitä kun se harjas mua ku tää irtoava karva kutittaa niin paljon, mutta kun aioin olla tuhma sen aikaa kun Melli on pois niin enhän mää voi yhtäkkiä vaan muuttua kiltiksi!) , mutta silti se vaan jakso harjata mua ainaki niin kauan, että oisin ehtiny tarhassa syyä vaikka miten paljon heinää muiden nokan eestä.

Sitten kun se Bertta oli saanut harjattua mut se kävi hakemassa ne päävehkeet, joissa tyhmät jutut jotka tungetaan suuhun ja sitten se vaan laitto ne mulle päähän! Sitten se laitto niihin suuhun tulevien juttujen renkaisiin kiinni pienen kangaspalan (sen nimi oli delta jos oikein kuulin, kaikkea ne keksiikin) ja sitten siihen kangaspalaan se kiinnitti oikein pitkän narun, sen nimi tais olla liina. Sitten me mentiin tallipihalle, se talutti mua siitä liinasta.

Tallipihalta me lähettiin kävelemään sitä tietä pitkin mikä menee veden viereen, ja sitä tietähän me sitten käveltiin sitten niin pitkään etten millään ois jaksanut enään kävellä ja aloin pysähtelemään, mutta se Bertta otti jostain puskasta jonkin risun, että mun oli pakko jatkaa matkaa, koska kuka muka haluais risusta pyllyyn? No en ainakaan mää! Ja sitten me taas jatkettiin matkaa niin että meinasin kuolla väsymykseen ja tylsistyä ihan kuoliaaksi. Kerran näin yhessä pusikossa tosi pelottavan vihreän miehen ja hyppäsin melkeen ojaan, miks ne ei voi jättää mua rauhaan? Sitten me taas jatkettiin matkaa, kunnes me viimein käännyttiin kotiinpäin ja innostuin niin paljon, että Bertalta pääsi se liina löystymään ja melkein irti kädestä. En ihan päässyt vapauteen ja laukkaamaan kotia kun se sai sen liinan taas kunnolla käteen ja jouduin kävellä kotia sen Bertan kans.

Vihdoin ja viimein kun me taas oltiin tallilla se Bertta laitto mut taas seisomaan siihen pilttuuseen ja se taas harjas mut. Tällä kertaa olin vähän kiltimpi enkä yrittäny potkia sitä, mutta melkein sain liiskattua sen varpaat kun se puhisti mun kaviot, harmi kun en onnistunut siinä! Sitten se päästi mut takas tarhaan syömään heiniä ja mitä parasta, se anto mulle monta porkkananpalaa ennen kuin se lähti pois. Ehkä mää siedän sitä tyttöä sen aikaa että Melli tulee takas jos se antaa aina yhtä paljon porkkanaa.

Porkkanantuoksuisin terveisin, Tinja

16hm


Voi miten hauska tarina <3 Kirjoitat Tinjasta niiin ihanan!! Sillä on kauhia ikävä Melliä, voivoi, onneksi Melli ei ollut kauaa pois =D // Kaisu

17.4.2017
Ilon päivä

Heippa taas kaikki kamuset, mulla on teille ilouutisia, ettepä vaan arvaa mitä! No sitä mulla vaan on että Melli tuli tänään sieltä ritarileikistä kotia, oon niin ilonen että voisin tehdä vaikka kuperkeikkoja! Niitä ei kyllä varmaan kannata tehdä, sillä oon kuullut että yks hevonen on joskus kuollut kun se on tehnyt kuperkeikan, ja mää en ainakan aatellut vielä kuolla just ku sain sen Mellin takas tänne! Oikea ilon päivä, jippii!

Oli mulla teille oikeesti muutakin kerrottavaa, nimittäin tänään oli taas niitten pikkuipanoiden ratsastustunnin vuoro. Se Bertta tuli taas vähänniinku Mellin korvaajaksi eli en voinut temppuilla ainakaan paljoa ollenkaan, mutta oli se silti ihan kivaa. Vähän tylsää kyllä. Aika paljonkin tylsää. Tarkemmin ajateltuna erittäin tylsää. Ensin Bertta haki mut pilttuuseen ihanan heinäkasan luota ja jouduin taas seisomaan ja tylsistymään siinä ainakin kaksi ikuisuutta Bertan harjatessa mua. Mutta oli se silti kivempaa entä se kun se pikkuipana tuli hoitamaan mua - se oli nimittäin se sama Siiri joka mulla viimeksi ratsasti ja jonka sain tiputettua siihen kuralammikkoon. Se harjas mua vuorotellen tosi kovakourasesti ja välillä niin hellästi, että kutitti hirveästi ja meinasin litistää sen siihen seinään. Siks Bertta tuli harjaamaan mua sen apuna ja jouduin olla vähän kiltimmin - varpaat vain meinasin litistää.

Harjaamisen jälkeen ne puki mulle varusteet päälle ja sitten me mentiin kentälle, matkalla yritin viivytellä niin pitkään ku mahdollista ja tultiin vähän myöhässä kun jumitin yhteen kohtaan seisomaan eikä ne saanu mua liikkeelle - se ei tietenkään mua haitannu! Kentällä ne sääti jotain hirveen kauan mutta viimein se pikkuipana, Siiri kiipes mun selkään. Tällä kertaa se anto Bertan tulla heti taluttamaan - ottipahan jotain opiksi viime kerrasta. Me tehtiin tunnilla taas kaikkia tylsiä pikkuipanoiden juttuja ja pari kertaa melkein sain sen Siirin lennätettyä lätäkköön, mutta se Bertta ehti aina pelastamaan. En siis saanut tehtyä uutte pikkuipanoiden tiputtamisennätystä vaikka kovasti yritin! Miten se Melli sitten on tippunut niin monesti sillon joskus?

Tunnin jälkeen ne otti multa varusteet pois ja harjauksen jälkeen päästi mut takas tarhaan ja menin heti kierimään tarhan ainoaan mutaiseen kohtaan. Olin kuulevinani vihaisia huutoja, mutta en välittänyt vaan kierin ihan ympäri asti, iteppähän ne mut päästi takas tarhaan. Sitten Bertta ja se Siiri lähti ja jäin pitkäksi aikaa tarhaan muiden ponien kanssa, kunnes se Melli viimein tuli.

Huomasin heti kun Melli pomppas autosta pois tallipihassa ja aloin höristä sille hirveesti ja se alko itkemään ku se pääs mun luo, se oli kuulemma niin väsynyt leiristä ja olin niin söpö. Sitten se rapsutteli mua toooosi pitkään kaikista kutittavista kohdista ja anto mulle paljon porkkanaa ja annoin sille paljon pusuja enkä yrittänytkään purra niinku perjantaina. Ja sitten lopulta se lähti kotiin, mutta mua ei tällä kertaa haitannut niin paljoa - se tulisi kuitenkin huomenna takas.

Pus pus, Tinja

18hm

<3 <3 <3 Niin hauskoja kohtia, saat hymyn huulelle! Ja voi että, miten hellyyttävä loppu <3 // Kaisu

19.4.2017
Vapaus

Tänään se koittaisi, tänään olisi se päivä jota olin odottanut jo kuukauden päivät. Tänään oli kulunut tasan kuukausi Tinjan mahtavasta kamalasta pukkilaukasta peltoa pitkin ja siitä tippuessani olin murtanut vasemman ranteeni. Tänään saisin rannettani koristaneen punaisen, hiostavan ja jo nuhraantuneen kipsini poissa ranteestani jos kaikki olisi sujunut niinkuin pitikin.

Istuin jännittyneenä sairaalan käytävällä olevalla tuolilla odottaen, että minut kutsuttaisiin sisään. "Rahikainen," kuulin viimein nimeni vaaleatukkaisen sairaanhoitajan suusta. Kävelin käytävän päässä olevaan huoneeseen ja istahdin siellä olevalle tuolille. Kohta huoneeseen saapui valkoinen lääkärintakki päällään jo hieman kaljuuntunut, mukavan oloinen harmaahapsinen mieslääkäri. Esittäytyessä miehen nimeksi selvisi Pentti. Puhellessamme selvisi myös, että hän on Newessä asustelevien Mikra- ja Rokki-ponien omistajan, Wilman ukki. Mies kysyi minulta muutaman kysymyksen ja sitten koitti totuuden hetki: menisimme kuvaaman käden röntgenillä, jotta nähtäisiin, onko murtuma luutunut oikein ja kunnolla.

Röntgenkuvat otettuamme saimme hetken odotella kuvien kehittymistä ja lääkärin ja sairaanhoitajan katsottua niitä ensin sain itsekin nähdä ne ja sain kuulla mitä ranteelleni kuului. Ja kyllä, ranteeni oli luutunut hienosti ja saisin kipsini viimein pois. Saatuani kipsin pois näin vasemman käteni kokonaan ensimmäistä kertaa kuukauteen. Vasen, murtunut käteni oli paljon ohuempi ja ruipelompi verrattuna oikeaan, terveeseen käteeni sillä se oli ollut lähes käyttämättä kuukauden ajan. Käsi oli tosi heikko ja lihakseton, joten sain siihen vielä joksikin aikaa tuen, jotta lihakset alkavat tulla takaisin. Mutta se pieni tuki ei tuntunut enää miltään paksuun ja hiostavaan kipsiin verrattuna. Vapaus oli koittanut viimein!

Sairaalasta päästyäni menin tietenkin heti ensimmäisenä Newerraan Tinjan luokse - minneppä muuallekaan? Tinja oli jälleen söpösti katsomassa aidalla kun kuljin kohti tallia tietä pitkin. Tallipihalla oli hoitopuomilla Inna hevosensa Pusun sekä Wilma Rokki-poninsa kanssa. He olivat hoitamassa hepojaan kuntoon maastolenkkiä varten
"Hei Melli, tuu meidän mukaan maastoon," Wilma huusi iloisesti nähtyään minun saapuvan tallille. "Ehdit kyllä ihan hyvin mukaan jos oot sairaannopee!"
"Joo, tuu ihmeessä! Hei ootko sä saanu sun kipsin pois?" Inna jatkoi luoden samalla katseen minua kohti Pusun harjaamisen lomasta ja huomasi molempien käsieni olevan jälleen suunnilleen saman paksuiset.
"Joo sain sen viimein tänään pois, mutta siinä on vielä vähän aikaa pikku tuki mutta se ei haittaa mitään sen kipsin jälkeen. Ja tottakai tulen maastoon mukaan, mikäpä olisi parempi tapa juhlistaa kipsin pois saamista kuin maastolenkki mahtavassa seurassa ja näin kauniina ilmana!" jatkoin siristellen silmiäni auringossa.
"Sovittu, tuu tähän sitten kun oot valmis," Inna huikkasi vastauksen.
"Toivottavasti Tinja on kiltisti ja en tipu siltä ja heti murra kättäni uudestaan juuri kun sain kipsin poissa," nauroin lähtiessäni kävelemään pihattoa kohti hakemaan Tinjan varusteet ja harjat. "Sehän murtui silloin kun laukkasimme pellolla ilman satulaa Paun kanssa ja Tinja lähti pukkilaukkaa Pepin perään kun se pääsi Tinjasta ohi!"
"Totta!" tytöt vastasivat yhdestä suusta ja purskahtivat sitten iloiseen nauruun.

Hoidettuani Tinjan nopeasti, mutta huolella varustin pikkutamman ja itseni ja sitten siirryimme tallipihalle, jossa tytöt jo odottelivatkin jo minua.
"Oothan nyt kiltisti sitten," mutisin Tinjalle kiristäessäni sen satulavyötä.
Viimein pystyin sen tehdä taas itse, kipsin kanssa sain aina pyytää jotain muuta kiristämään sen. Yleensä uhrina oli tallityöntekijä Erik. Sitten hyppäsin ponin kyytiin ja suuntasimme kaikki kolme tyttöä ratsuinemme maastoja kohti iloisen juttelun lomassa.

20hm

Mahtavaa! Melli oli kyllä urhea, kun on heppaillut, leireillyt, valmentautumut ja kilpaillut kipsi kädessä =D Ehkä Wilman Pentti-ukki ymmärtää kokemuksesta, kuinka tärkeää heppailu on ponitytöille, ja katsoi siksi sormien läpi tämmöistä hulluuttelua, haha! Mutta nyt vapaus on koittanut eikä kipsi ole enää tiellä, jee! // Kaisu

23.4.2017
Estekisojen jatkot eli voittobileet eli vappubileet

Kisat olivat päättyneet, olimme sijoittuneet Tinjan kanssa toisiksi Paun voittaessa luokkamme. Olimme yhdessä tytön kanssa kävelleet kahdestaan minipihatolle hoitamaan ponit ja päästämäään ne lepäämään ansaitusti lepäämään rankan päivän jälkeen. Annoin Tinjalle vielä paljon porkkanaa, ennen kuin lähdin Paun perään, joka oli ollut nopeampi ja juoksikin nyt innoissaan toitottamassa jokaiselle voitostaan. Wilma alkoi järkätä voiton ja hyvän menestyksen kunniaksi voitonbileitä vapputeemalla ja kohta hän olikin jo saanut Erikin suostuteltua lähtemään kauppaan hänen kanssaan ja Matildankin he saivat raahattua mukaansa.

Matildan, Wilman ja Erikin kadottua Erikin punaiseen pikkuautoon ja sitten lähdettyä Wilman huudattaessa radiota etupenkillä kaahaamaan huristamaan kohti Newen läheistä pikkukylää ja kauppaa kohti jäin itse vähän hölmistyneenä seisomaan tallipihalle. Hetken mietittyäni, mitä voisin tehdä suuntasin Kaisun ja Paun taloa kohti, ajattelin nimittäin kysyä Kaisulta voisinko leipoa heidän keittiössään kivan kakkusen bileisiin. Kotia asti en jaksaisi kyllä lähteä yhden kakun takia, jos Kaisu ei suostuisi jäisi kakku sitten tekemättä. Pau oli hetkeä aiemmin laahustanut pettyneenä kotiin syömään, koska ei päässyt kauppaan mukaan ja riemastui kuullessaan ideani ja Kaisukin suostui siihen heti. Niinpä aloin tekemään kakkupohjaa Paun syödessä ruokaansa, lohikeittoa.

"Tää on ihan pahaa, kakku olis kyllä ainakin kymmenen kertaa parempaa!" kiukutteli Pau äidilleen. "Enkö vois muka auttaa Melliä kakun teossa?"
"No en kyllä tiiä, et oo leiponut ennen ja sun pitää syyä tuo ruokakin", kuului Kaisun vastaus nyrpeälle tytölle.
"EIKÄ, Melli kuulitko sää mitä äiti sano? Tää on niin epäreilua, te kaikki liittoudutte mua vastaan! Enkö muka vois pliiiiis tehä sitä kakkua sun kans?" kysyi Pau tuohtuneena.
"No kahdella ehdolla voin ottaa sut auttamaan…", en ehtinyt edes saada lausettani loppuun Paun kiljuessa innoissaan.
"Niin mitä ne ehdot oli?" tyttö kysyi rauhoituttuaan hieman.
"Niin siis ensinnäkin syöt eka tuon ruoan loppuun ja toiseksi teet just niinku käsken etkä mitään ylimääräistä, että tuo kakku ei mee pilalle", vastasin ja osoitin samalla uunia kohti, jossa kakkupohja oli iloisesti paistumassa.
"Juu juu", tyttö vastasi ja alkoi syödä ruokaansa kamalaa vauhtia.
"Valmista tuli!" hän hihkaisi kohta ja laittoi astiansa koneeseen. "Mitä voin tehdä?"
"No meneppäs eka pesemään kädet ja katsotaan sitten", vastasin tytölle hymyillen.

Paun pestyä kätensä ja ilmaannuttua takaisin keittiöön olin juuri saanut kakun uunista ja nostanut sen hellan päälle. Pistin tytön vatkaamaan kermaa alkaessani itse leikata kakkupohjaa kolmeen osaan. Kakku oli vielä melkoisen lämmin, joten leikattuani sen pistin sen vielä jääkaappiin ja aloin etsiä jotain täytettä kakkuun. Kaisu antoi pakasteesta mansikoita ja pöydältä banaanin sekä jostain se taikoi vielä suklaalevyn.

"Loistavaa, hyvä kakkuhan me näistä aineksista saadaan aikaan", hymyilin pilkkoessani banaania ja suklaata.
Pau oli saanut jo kerman vatkattua ja vaati saada lisää hommia, joten hän sai nostaa jäähtyneen kakun keittiön pöydälle pois jääkaapista.
"Oisko teillä jotain, millä tän kakun voi kostuttaa?" kysyin tytöltä, joka seurasi työskentelyäni tarkkaavaisena. "Vaikka mehua tai maitoa tai jotain muuta sellasta. Kahvi tai limsakin käy."
"Joo laita tuota mehua, se on maailman parasta", tyttö huudahti ja kiidätti pöytään tiivistepurkin.
"Eihän tää oo mehua vaan tiivistettä", nauroin tytölle. "Laita sitä vähän lasiin ja täytä se sitten kylmällä vedellä niin siitä tulee juoma- ja kostutuskelpoista."

Lopulta meillä oli kaikki kakkuun tarvittavat ainekset kasassa ja pääsimme täyttämään kakkua. Pau laittoi molemiin väleihin oikein paljon suklaata ja kermavaahtoa.
"Sehän on paras osa kakusta", kuului tytön vastaus jarrutellessani häntä, mutta se kaikui kuuroille korville.
Täytettyämme kakun pursotin kermavaahdon kauniisti kakun reunoille ja päälle ja sitten se oli valmis syötäväksi. Siirsin sen tarjoiluvadille ja sitten siivosin aiheuttamamme sotkun Paun kanssa. Puimme ulkovaatteet takaisin päälle, otin kakun matkaan ja sitten menimme tallin taukotupaan, jossa istuskelikin jo Veeti hieman poissaolevan oloisena. Poika kuitenkin vähän piristyi nähdessään mukanamme olevan kaukun. Inga-Stinakin tuli Vikin luota ihastelemaan kakkua ja jäimme odottamaan kaupassa olevien palaamista.

Istuin täpötäyden taukohuoneen pöydän ääressä syömässä Team Vappukaupan ostamaa Kotipizzan kinkku-ananaspitsaa ja fiilistelin päivää. Kello läheni kymmentä ja musiikki soi kun Erik soitti kitaraansa. Monet tytöt olivat piirittäneet hänet ja kuuntelivat tyytyväisenä hänen soittoaan samalla jotain jutellen. Suvi ja Luukaskin olivat tässä olleet mutta olivat kadonneet nyt jonnekkin. Wilma yritti jututtaa melko juron oloista, violettitukkaista Matildaa ja Veeti istui sohvannurkassa edelleen vähän poissaolevan näköisena. Se vain tuijotti kaukaisuuteen eikä ollut yhtään Veetimäinen, mikä oli aika outoa. Mikäköhän poikaa oikein mahtoi vaivata? Nappasin pitsanpalaseni käteeni, kaadoin kertakäyttömukiin hieman Wilman ostamaa simaa ja siirryin vähän lähemmäs nurkassa jököttävää poikaa.

"No mikäs nyt on kun ei ruoka maistu ja siinä vaan istut vaikka kisatkin meni niin hyvin, teidän rata oli aivan mahtava?" kysäisin pojalta.
"Ota pitsa", jatkoin ja osoitin pöydällä olevaa jo melkein tyhjää pitsalaatikkoa kohti.
"Ääh no ei mikään", poika vastasi, heilautti kättään ja laski katseensa puhelimeensa.
Pojalla oli selvästikin jotain mielen päällä, mutta en viitsinyt alkaa enempää udella ja siirryin Wilman luokse, joka ei ilmeisesti ollut saanut oikein mitään irti Matildasta kun istui niin harmistuneena pöydän ääressä.
"Hei mehän voitas lähtä Vappumaaston, otetaan lamput niin ei haittaa vaikka on jo pimeää", ehdotin kohta punapäälle, joka innostui heti ehdotuksestani.

Yritimme kysellä mukaan enemmänkin porukkaa, mutta emme saaneet vastausta joten hiippailimme kahdestaan pihatolle. Wilma ottaisi ratsukseen kultaisen Mikra-poninsa ja hän lupasi ihanan Rokkiboin minun ratsukseni. Kauaa ei ponien kuntoonlaitossa mennyt, sillä menimme ilman satulaa. Laitoimme kypäriimme otsalamput, vedimme heijastinliivit yllemme ja sitten menimme tallipihalle, jossa hyppäsimme ponien pyöreisiin selkiin. Kohta kuuluivatkin jo riemunkiljahdukset ja kavioiden töminä metsän keskellä meidän päästellessä menemään poneillamme.

Reippaan laukkapätkän jälkeen hiljensimme ponien vauhtia ja annoimme niille vapaammat ohjat. Ne pärskivät tyytyväisinä kävellessään eteenpäin mesäpolkua pitkin, tämä oli juuri sitä mitä me kaikki kaipasimme pitkän kisapäivän jälkeen. Kuu loisti jo taivaalla ja metsän keskellä oli pimeää. Kohta saavuimme järven rantaa pitkin kulkevalle pitkälle tielle, ja kuun valo osui osittain sulaneen järven pintaan saaden veden hohtamaan maagisesti. Jäimme seisomaan hetkeksi tielle, ihastelemaan kaunista näkyä.

"Muuten, tiiätkö mikä Veetiä oikein vaivaa kun se on niin poissaoleva ja muutenkin omituinen eikä yhtään oma itsensä?" kysyin Wilmalta jatkaessamme matkaa eteenpäin. "Kisatkin meni niin hienosti, varmasti sen paras rata koskaan Priian kanssa! Yritin kysyä siltä mikä sillä on, mutta se ei suostunu sanomaan, jokin sillä on varmasti vialla."
"Mä tiiän", tyttö vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen ja vaikeni.
"Ne on Helin kanssa eroamispisteessä", hän jatkoi vielä pidemmän ja puuduttavamman hiljaisuuden jälkeen.
En voinut uskoa, mitä Wilma oli juuri kertonut enkä saanut aluksi sanaakaan suustani.
"Ihanko oikeesti?" kysyin lopulta ihmetellen. "Mää luulin että niillä ois kaikki hyvin ja ollu jo pidemmän aikaa!"
"No niin määkin, mutta kun tarkemmin ajattelee niin eihän Heli edes ollut täällä katsomassa niitä kisoja, jotka on yhdet tärkeimmät kisat koko vuonna ja se vasta on outoa!" punapää ihmetteli.
"Ja Helinhän piti olla Veetin kisahoitaja, mutta se perui tulonsa viime hetkellä ja mää sit autoin sitä Priian kanssa ja se mua Tinjan kanssa," jatkoin hetken pohdittuani. "Sekin varmaan johtuu siitä."

Hiljaisuuden vallitessa jatkoimme matkaa käymäjalkaa ja kännymme taas uudelle metsäpolulle jättäen maagisesti hohtavan järven taaksemme.
"Mutta arvaa mitä", Wilma sanoi hymyillen mystisesti.
"No mitä?"
"Kaikkihan nyt tietää että sää tykkäät Veetistä, eikö sulla ois nyt aika hyvä sauma puhua sille kun tullaan maastosta?" tyttö jatkoi. "Meet muuten vaan jutteleen sille kaikkea, mutta et kysele mitään Helistä niin se ei arvaa että kerroin sulle. En nimittäin tiiä oisko tätä saanu kertoa."
"No sekin vielä", hymähdin. "Ja en kyllä viitti mennä puhumaan sille, pitää mua varmaan ihan idioottina!"
"No mistä sää tiiät että jos se vaikka tykkäiskin susta ja sitten vaan välttelet sitä," Wilma jatkoi kuin olisi maailman pätevin parisuhdeneuvoja. "Ota nyt järki käteen ja puhu sille, ei se niin kamalaa pitäs olla!"
"No enkä ota ja mitä siitä vaikka tykkäisiki, en kyllä sille oo mitään menossa puhumaan kun niillä menee Helin miten meneekin. Ja entä jos tulkitsit väärin sen puheet?"
"En varmana tulkinnu, se oli ihan hermona ja ku kysyin siltä et erosko ne se alko vaan nauraan ja kielsi sen! En kyllä usko tosiaankaan sitä. Nyt on sun mahdollisuuden aika", kiharapäinen tyttö vastasi ja kannusti kultaisen poninsa laukkaan ennen kuin ehdin vastata tytölle yhtään mitään.
Kannustin myös mustan ratsuni laukkaan ja niin me nelistimme peräkkäin metsäpolkua pitkin, kuin hyvä ja paha olisivat kilpailleet toisiaan vastaan.

Saapuessamme maastosta takaisin tallille Pau tuli auttamaan meitä ja alkoi selostaa jotain Luukakakaesta, Suvista ja saunasta kamalan kimeällä äänellä ja meni hetki yrittää saada selvää tytön kimityksestä. Lopulta selvisi, että Pau oli yllättänyt Suvin ja Luukaksen saunasta kahdestaan ja nyt he lämmittivät sitä uimista varten. Saatuamme ponit hoidettua poissa suuntasimme itsekin saunaa kohti. Ryskytettyämme hetken ovea Suvi avasi sen ja siellähän se rakastavaiset olivatkin jo alusvaatteisillaan odottamassa saunan lämpiämistä. Inga-Stina ehti hyppäämään pommilla veteen ennen kuin ehdimme kissaakaan sanoa, mutta pian me muutkin pinkaisimme hänen peräänsä laiturin päähän. Hyppäsin veteen nopeasti pää edellä ennen kuin ehdin alkaa epäröimään, sillä vesihän oli jääkylmää kun jäät olivat vasta sulamassa kokonaan. Sen yhden hypyn jälkeen kipusin äkkiä pois vedestä ja ryntäsin saunaan lämmittelemään, jossa Inga-Stina jo istuikin pommihyppynsä jäljiltä.

Saunomisen jälkeen palasimme taukotuvalle ja joku ilmoitti, että ruoka oli lopussa ja sitä pitäsi lähteä ostamaan lisää. Emme päässeet sopuun, että kuka lähtee mukaan ja kuka jää tallille, joten ahtauduimme kaikki Erikin pieneen, punaiseen kopperoon jota ei melkein voi edes kutsua autoksi, niin pieni se oli ja sitten lähdimme kauppaa kohti. Ensin kävimme kyllä pizzerialla, sillä Inga-Stinalla oli jotain sanottavaa paikan työntekijöille.

Ellen raahattua ISän pizzeriasta ennenkuin hän ehti haukkua paikan pizzapohjat lyttyyn pääsimme jatkamaan matkaamme kaupalle asti. Vihdoin ja viimein kurvasimme kaupan pihalle pari minuuttia ennen sulkemisaikaa ja Erik tuli avaamaan peräkontin ja pääsimme oikomaan jäseniämme oltuamme ahdettuina pieneen peräkonttiin (joka todellakin oli pieni, kun auto on pieni eihän siinä edes ole kunnon peräkonttia ja sinne ahtauduimme nelistään!!!).

"Aiiii mun pyllyyn tulee ainakin nyrkin kokoinen mustelma kun Erik kaahas sillä möykkytiellä, kiitos vaan kovasti!" valitti Wilma joka pääsi nousemaan viimeisenä peräkontin pohjalta. "En kyllä toiste oo tonne menossa, ens matkalla joku saa ainakin olla pohjalla ja mä oon kaikkien päällä."
"Mun päähän sattuu kun se kolahti kattoon sillä samalla tiellä", jatkoin samaa laulua, mutta vaikenin nopeasti Erkikin mulkaistessa meitä kulmiensa alta.
Häntä ei kannattaisi suututtaa, sillä pahimmassa tapauksessa hän jättäisi meidät kaupan pihaan ja joutuisimme kävelemään takaisin tallille. Nora kiirehti rauhoittamaan Erikiä ja pääsimme kauppaan sisään minuuttia ennen sulkemisaikaa ja hajaannuimme kukin omaan suuntaamme, miten nyt pienessä kaupassa vaan voi.

Inga-Stina lappoi koriinsa neljä Ristoranten tonnikala pakastepitsaa, joita hän oli koko illan himoinnut ja kiikutti korinsa sitten Erkikille, joka oli Noran kanssa jätskialtailla. Hänhän ei niitä maksaisi, koska hän ei päässyt sanomaan suoria sanoja pizzerian työntekijöille. Wilma kävi hakemassa vielä yhden pullon simaa ja tuli sitten valitsemaan parhaat karkit kanssani. Kohta kaikki olivat saaneet ostoksensa maksettua ja sitten painumme kaupasta pihalle myyjien mulkoillessa peräämme kiukkuisen näköisinä kun tulimme niin myöhään ostoksille.

Pihalla oli kamala sota siitä, että kuka menee minnekkin istumaan kun Wilma ei olisi halunnut enään peräkonttiin takaisin, mutta lopulta olimme autossa samalla tavalla kuin tulomatkalla. Wilma tosin oli peräkontissa päällimmäisenä, muuten häntä ei olisi sinne saatu enää ollenkaan takaisin. Sitten Erik käänsi taas autonsa keulan Newerraa ja möykkytietä kohti. Kukaan ei joutunut kävelmään vaikka aikamoinen valitus peräkontissa olikin ja pääsimme taas takaisin tallille, jossa taas purkauduimme pois autosta ja suuntasimme taukotupaan ostoksiemme kanssa jatkamaan jo melko pitkäksi venytyttä iltaa.


Hahaha oonkin jo kovasti kehunut näitä sun tarinanpätkiä ja kyllä nää yhessäkin on niin bueno kertomus! <3 // Kaisu

27.4.2017
Suuret pinkit saappaat

Ahtauduin tallin pieneen vessaan vaihtamaan tallivaatteet ylleni, sillä olin tullut suoraan koulusta tallille ja en halunnut vaatteideni sotkeutuvan. Vaatteet vaihdettuani astuin takaisin taukohuoneeseen ja laitoin ovensuusta jalkaan pinkit haisaappaani, jotka minulla oli siihen joskus jääneet.
"Nää saappaat tuntuu kyllä normaalia isommilta, aika outoa sillä eihän jalka voi yhtäkkiä vaan kutistua?" ihmettelin vetäessani niitä jalkaan.
Taukohuoneen sohvalla sylikkäin istuvien Wilman ja Alexin vain nauraessani kysymykselleni Inga-Stina saapui taukotupaan, ja hänkin oli kuullut ihmettelyni.
"Tulisko joku maastoon mukaan, en viitsis yksin mennä kun en oo vielä Vikin kans täällä kerennyt maastoilla?" tyttö kysyi iloisena.
"Ja näin Erikin pari päivää sitten tallilla toikkaroimassa Paun perässä pinkit saappaat jalassaan, ettei se vain ois lainannu sun saappaita ja samalla venyttänyt niitä kun ne on sille aivan liian pienet", tyttö jatkoi hihittäen muistaessaan, miltä pinkit saappaat jalassaan kävelevä, tummista vaatteista pitävä mies oli näyttänyt. "Taisin napata kuvankin siitä näystä, kattokaa nyt sitä!"
Tyttö kaivoi puhelimensa kätköistä kuvan Erikistä pinkeissä saappaissa ja esitteli sitä sitten kaikissa taukohuoneessa oleville.
"Nyt taitaa kyllä Erik joutua ostamaan mulle uudet saappaat jos mun jalka ei yhtäkkiä kasva hirmuisesti, sillä nyt nää lonksuu ja on ikävän tuntuset jalassa", pohdin muiden revetessä nauramaan uudestaan. "Mä voin ainakin tulla teidän mukaan maastoon, tulkaa Alex ja Wilma tekin!"
"Joo me voitas ainaki tulla Rokin kanssa", totesi punapää ykskantaan.
"Ja mä Natilla!" Alex jatkoi.
"Okei no nähään kohta tallipihalla", IS huikkasi ja katosi takaisin tallin puolelle hoitamaan upeaa akhaltekinhevosoriaan.

Onneksi olin varustautunut nykyään hieman isoilla, pinkeillä haisaappaaillani sillä tarha oli sateiden takia todella mutainen ja jouduin hakemaan Tinjan tarhan perimmäisestä nurkasta. Se ei olisi millään halunnut jättää kavereitaan ja raahusti perässäni niin kaukana, kuin riimunnarua vain riitti.
“Sun jalat on kyllä aika kuraiset, mutta pesen ne vasta maaston jälkeen kun siellä ne kuitenkin sotkeutuu”, höpisin ponille sitä hoidellessani pihatossa.
Pian pikku tamma oli putsattu ja se oli valmis varustamiseen, jossa ei kauaa mennyt. Suitset vain päähän ja menoksi, sillä tänään ajattelin mennä ilman satulaa vastapainona eiliseen estetreeniin. Painoin vielä ruskean kypärän päähäni, lukko kiinni, hanskat käteen ja astuimme pihatosta tallipihalle, IS oli jo odottelemassa Vikin kanssa. Kohta Wilma ja Alexkin saapuivat paikalle Natin ja Rokin kanssa ja selkään kiivettyämme suuntasimme ratsujemme turvat kohti maastoja.

Samoilimme ympäri ämpäri Newerran ihania maastoreittejä ja lopulta päädyimme eräälle kivalle laukkasuoralle, ja päästelimmekin sen ihan kunnon vauhtia. Minun ja Tinjan laukkapätkä jäi tosin vähän kesken, sillä Erikin jäljiltä liian suuret pinkit saappaat tippuivat jalastani nelistäessämme ilman satulaa täyttä kyytiä.
"Oottakaa, mun saappaat tippu ja mun pitää hakea ne!" huusin muille ratsukoille, jotka olivat jo päässeet suoran päähän ja odottivat meitä.
"Mikä sulla oikeen kesti?" Alex virnuili saapuessani viimein muiden luokse pinkit saappaat jälleen jalassani. "Ei kai Tinja sentään niin pieni oo että se noin paljon mulle ja Natille häviää?"
"Eii vaan multa tippu nää tyhmät saappaat ja jouduin hakemaan ne niin siks me oltiin näin hitaita. Ja vaikka Tinja on pieni se on silti teistä kaikista nopein kun me päästään vauhtiin!" vastasin pojalle kipakasti ja halasin ruunikkoa tammaa. "Katotaanpa vaan!"
"No katotaan vaan!" poika haastoi nauraen. "Te ette kyllä varmasti voita meitä!"


Pojan viimeisetä lauseesta kilpailuhenkeni heräsi lopullisesti ja kohta kiisimmekin Tinjan kanssa täyttä laukkaa Alexin ja Natin kanssa muiden odottaessa meitä suoran päässä. Ja kuinkas siinä kävikään, me voitimme Tinjan ja pinkkien saappaiden kanssa Alexin ja Natin ainakin viiden hevosenmitalla!
"Vai että te muka meidät voitatte, Tinja on nopein kaikista siinäpäs näitte!" kiusoittelin Alexia kävellessämme takaisin muiden luokse.
"Nat jäi sinne alkuun pomppimaan, muuten me olisimme kyllä voitettu teidät ihan sata-nolla! Otetaan kyllä uusiksi joskus", poika vastasi selvästi harmistuneena.
Itse myhäilin tyytyväisenä enkä voinut olla hymyilemättä leveästi.

Palasimme tallille tietä pitkin kävellen, ja näimme taliin läheisellä pellolla harmaan, ränsistyneen näköisen vanhan ladon.
"Kattokaa tuota latoa, miks en oo huomannu tota aiemmin?" kysyin muita osoittaen latoa kohti. "Se ei varmasti oo ollu tuolla ennen!"
"Hrrr, ompa pelottavan näkönen paikka, mua ei kyllä tuonne saa kirveellä uhkaamallakaan", Inga-Stina sanoi akhaltekinhevosensa selästä.
"Vau, minkä näkönen lato! Mennään joskus tuonne seikkailemaan!" Wilma innostui.
"Nyt keksin! Jäädään huomenna tallille yöksi ja käydään sitten tuolla", tyttö jatkoi. "Melli sä ainaki jäät, eikö niin? Ja Alex tietty myös!"
"Joo, mikspä ei", vastasimme Alexin kanssa yhdestä suusta.
"Sovittu!" punapää vastasi ja jatkoimme sitten lopun matkaa takaisin tallille, jossa hoidin Tinjan huolella, pesin tallissa sen kuraiset jalat ja menin sitten taukotupaan vaihtamaan liian suuret pinkit saappani takaisin Niken lenkkareihini.

23hm

Hahaha hauskaa! Pinkit saappaat värittivät tätäkin tekstiä haha =D Sulla kyllä riittää ideoita! Mahtavaa, että lato noteerattiin nyt, mutta Kaisu muistuttaa lampuista, puhelimista joista ei oo akku loppunut, lämpösistä makuupusseista ja lahoista laudoista, joita pitää varoa. Tai no,
oikeastihan lato on ihan hyvässä kunnossa vielä - Kaisu pitää vaan saada huomaamaan se 8) // Kaisu

Tie tähtiin -finaalituotokset

7.5.2017
Eripari hihnat

Talutin Tinjaa verryttelykenttää kohti, joka näkyikin jo vähän matkan päässä. Kentällä oli jo muutama ratsukko verryttelemässä suoritustaan varten, ja kohta mekin olisimme siellä Tinjan kanssa. Kiristin satulavyön ja taputin pyöreää ponia kaulalle, joka kuikuili ympärilleen hieman hermostuneen oloisena. Laskin jalustimet alas ja työnsin vasemman jalan jalustimeen. Ponnistin kunnolla ja kunnon napsahduksen saattamana huomasin kohta istuvani satulan sijasta kentän hiekan seassa.
"Voihan pihkura, jalustinhihna meni poikki", mutitsin itsekseni ja puhdistelin samalla hiekkaa pois takamuksestani.
"Eikä ketään neweläistä lähimaillakaan", jatkoin katsellen samalla ympärilleni. "Ei kai auta muu kun kysyä joltain muulta apua."

Hain katseellani väkijoukon seasta jotain henkilöä, jolta voisin kysyä jalustinhihnaa lainaan, ja kohta silmiini osuikin tummatukkainen tyttö kentän vieressä.
"Hei anteeks, voisitko sä lainata jalustinhihnaa kun mun oma meni poikki?" kysyin tytöltä päästyäni hänen lähelleen.
"Joo, tottakai! Käyn hakemassa tallista uuden!" tyttö hihkaisi ja lähti juoksemaan tallia kohti.
Kohta hän palasikin takaisin kiikuttaen mukanaan mustaa jalustinhihnaa.
"Voi ei, tää on musta ja sun satula on ruskea!" tyttö parahti huomatessaan, että hihna on väärän värinen. "Sehän näyttää ihan tyhmältä!"
"Ei se mitään haittaa, kunhan on jalustinhihna", hymyilin tytölle ja aloin laittamaan sitä paikalleen. "Mä palautan tän sitten kisojen jälkeen!"

Kohta olin saanut hihnan paikalleen ja pääsin sitten nousemaan selkää ja aloittamaan verryttelyn. Tinja oli tosi hyvän tuntuinen ja hyvin kuulolla, joten en jäänyt hinkkaamaan liian kauaksi aikaa. Kävelimme maneesille ja kohta pääsimmekin radalle, eikä mua silloin haitannut yhtään, että jalustinhihnat oli eri paria. Tinja oli niin hieno!

---

7.5.2017
Kouluradalla

"Nyt mentiin, ensin harjoitusravissa tervehdykseen. ISTU kunnolla sinne satulaan, pidä poni suorana ja antaa mennä!"
"Sitten stop, käsi sivulle ja nyökkäys. Huh, hyvin meni, ne tervehti ja päästään jatkamaan rataa. Ohjat kunnolla käsiin ja se on sitten menoa."
"Ja sitten raviin, kunnon ravia Tinja ja Melli nyt istut sitten kunnolla siellä etkä oo mikään pottusäkki!"
"Ja kännös oikeaan, syvälle kulmaan ja kohta käännytään keskiympyrälle, just noin. Hiiieno Tinja!"
"Nyt sinne ympyrälle, muista käydä toisella uralla asti. Just noin ja sitten takas toiselle uralle, tee symmetrinen ympyrä, ei oiota lopussa!"
"Sitten täyskaarto ja sama keskiympyrä vasemmalle, vähän vois kyllä reippaammin poni edetä. Hop, hop Tinja!"
"Tuomareiden edessä pysähdys ja peruutus... Puolipidäte, pidäte ja nyt! Toivottavasti on tasajaloin. Yks askel, toinen, kolmas, neljäs ja sitten taas harjoitusravi. Sehän meni hienosti!"
"Lävistäjällä askeleenpidennys keventäen, nyt päästään näyttämään meidän bravuuri. Hyvä Tinja just noin, sähän lennät ku lintu!"
"Sitten sama toiseen suuntaan. Äh, älä ala säikkymään sitä puskaa vaan keskity Tinja pidennykseen!"
"Pidäte ja käynti.. Vähän reippaampaa kiitos, tän pitää olla keskikäyntiä eikä matokäyntiä! Noniin liikuppas poni!"
"Ja kulmaa ennen ravi ja sitten vasen laukka tuomareiden edessä.. Laukkapohkeet, nosto, hyvä! Vähän kyllä myöhässä.."
"Ja taas keskiympyrä, tosin laukassa. Äläpä Tinja yritä kaatua sisäänpäin, kyllä sä tän osaat. Just noin!"
"Sitten lävistäjälle ja sen jälkeen harjoitusravi, rauhoituppa poni vähäsen ei oo kiire!"
"Kuulitko ei oo kiire, ihan rauhassa voidaan nostaa se oikea laukka!"
"Ja sitten sama homma oikeaan suuntaan…"
"Sitten taas harjoitusraviin, käännös, toinen käännös ja seis! Lopputervehdys ja se oli siinä, me selvittiin taas!"

---

7.5.2017
Pinaattilettuja

Tänään olimme matkustaneet Hallavaan Tie tähtiin -finaalia varten ja jännitys kihelmöi jo vatsassani kääriessäni Tinjan jalkoihin punaisia pinteleitä. Pieni, ruunikko exmoorinponitamma oli onnekseni ihan kiltisti ja seisoi tyytyväisenä paikallaan laittaessani sitä kuntoon. Pian pintelit olivatkin jo ponin jaloissa, laitoin sille satulan selkään, suitset päähän ja lähdimme kävelemään verryttelykenttää kohti.

Ihmisiä hyöri ympärilläni joka puolella kävellessämme kenttää kohti parkkipaikalta, jossa oli Newerrankin leiri. Paikalla tuntui olevan paljon enemmän porukkaa kuin missään muussa osakilpailussa, mutta ehkä se johtui siitä, että nyt olisi finaalipäivä ja siitä, että oli niin kaunis ilma. Aurinko paistoi lämpimästi selkeältä taivaalta, vain yksi pieni pilvi taivaanrannassa. Puskaradiosta olin tosin kuullut, että tänään tulisi satamaan vettä kaatamalla, mutta en halunnut uskoa sellaista puhetta, nythän oli niin kaunis ilma!

Verryttelykentällä kiipesin Tinjan selkään ja aloin melkein heti ravailemaan. Matkaa parkkipaikalta oli sen verran kentälle, että siinä tuli ihan hyvät alkukäynnit pienen kentällä kävelyn kanssa. Tein paljon voltteja ja temponvaihteluja ja sain Tinjan hienosti niiden avulla kuulolle. Otin myös laukkaa ja kokeilin, että poni varmasti liikkuu eteen ja jarruttaa pyydettäessä. Sitten otin hetkeksi käyntiin.

"Hei, sinä tummansinitakkinen tyttö!" kuulin jonkun huutavan minulle.
Kentän reunalla seisoi blondi naisenalku, joka ojensi jotain minua kohti.
"Ajattelin vain, että jos söisit muutaman pinaattiletun kun näytät niin kalpealta, ettet vain pyöryisi sinne selkään", hän jatkoi päästyni lähemmäs häntä.
"Mä oon muutes Nella", hän jatkoi vielä.
"Ai, mä oon Melli ja tää poni on Tinja", vastasin blondille naiselle.
"Voisin kai mä muutaman letun ottaa", jatkoin sitten ja huomasinkin olevani todella nälkäinen alkaessani popsia lettuja Tinjan selässä. Olin syönyt viimeksi aamulla, jo todella monta tuntia sitten ja nälkä alkoi olla, en vain hermostuksissani ollut muistanut syödä mitään. Ei siis ihmekään, että näytin kalpealta.

"Kiitos vielä letuista!" huikkasin Nellalle jatkaessani verryttelyä pinaattilettujen syömis- ja rupattelutuokion jälkeen. "Ja tsemppiä kisoihin!"
Kymmenen minuuttia oli kulunut hetkessä syödessäni ja rupatellessamme ja alkoi tulla vähän kiire. Onneksi olin tullut hyvissä ajoin verryttelemään.

Tein pari laukka ympyrää ennen kuin lähestyin ensimmäistä verryttelyestettämme. Sitten käänsin ponin pinkki-valkoisilla puomeilla varustettua pystyä kohti. Tinja ei ollut oikein hereillä ja vauhtimme tyssäsi heti alkuunsa aivan esteen eteen. Suivaantuneena painoin pohkeet kunnolla kylkiin kiinni ja Tinja hyppäsi pystyn ylitse kamalalla pompulla, kuin pieni pupunen olisi ollut allani. Pysyin juuri ja juuri selässä asti ponin pompatessa ja tulimmekin vähän huonosti alas esteeltä. Loput verryttelyhypyt menivätkin onneksi paremmin ja pysyin hyvillä mielin siirtämään ajatukseni tulevaan rataan. Viimeisen okserin jälkeen siirsin Tinjan käyntiin ja poistuimme kentältä ja lähdimme kävelemään maneesia kohti, missä kisat hypättäisiin. Kohta meidät kuulutettiinkin jo radalle, joten nakkasin mustan kisatakkini päällä olevan tummansinisen takkini Wilmalle, joka oli sopivasti katsomon reunassa ja kävelimme keskemmäksi maneesia. Sitten se olikin jo menoa!

25hm

Olipa teillä hauska kisapäivä! Paljon onnea hyvin menneistä kisoista <3 // Kaisu