27.8.2017
Siinä minä seisoin. En Pariisin tai Lontoon kadulla, kuten olin viikko sitten päättänyt. Tulevaisuuteni ei ollut täynnä sisustussuunnitelmia tai asiakkaita, jotka kertoivat minulle mahdottomia toiveitaan kamalista timanttikattokruunuista matalissa olohuoneissaan. Sen sijaan seisoin punaisen värisen ratsastuskoulun pihassa auringon paistatellessa elokuun viimeisenä sunnuntaina pilvettömältä taivaalta. Pieni tuuli leijailutti pitkiä vaaleita kutrejani silmilleni ja niihin lievästi ärsyyntyneenä pyyhin ne korvan taakse.
Joku poika talutti ohitseni ruunikon väristä puoliverista ja vilkaisi minua pitkään ennen kuin katosi sisälle talliin. En huomannut pidättäväni hengitystäni ennen kuin jouduin päästään ilmat ulos ja vetämään uudelleen elintärkeää happea keuhkoihini. Tarvitsisin hermosauhut. Olin jo tavoittelemassa farkkujeni takataskusta tupakka-askia ja sytkäriä, kunnes tajusin lopettaneeni jo kuukausi takaperin. Turhautuneena astelin muutaman askeleen eteenpäin niin, että näin tallille johtavan tien. Tyhjä. Näin ainoastaan tien vieressä olevan latotallin tarhoissa oleskelevat hevoset.
Vilkaisin kelloani. Kaksi minuuttia yli viiden. Daniel Susineva oli jo kaksi minuuttia myöhässä. Tupakka-askin sijaan löysin takataskustani iPhonen, jonka lukituksen avattuani olin jo etsimässä Danielin numeroa. Olin jo melkein soittamassa hänelle ja kertomassa, että ehkä en ollutkaan sopiva ostaja Celestinalle ja hänen olisi parempi viedä hevonen takaisin. Sormeni melkein jo hipaisi vihreää luurinkuvaa, kun näin sen. Auton, jonka perässä oli hevostraileri. Se auto laittoi vilkun osoittamaan Newerran pihaa, kaarsi varovaisesti pihaan ja pysähtyi aivan viereeni.
Daniel sammutti auton ja nousi ulos.
”Hei, Pihla”, mies tervehti.
”Moi”, vastasin pihisten ja tajusin jälleen pidättäneeni hengitystäni.
Katseeni kulkeutui traileriin, josta kuului kavion kopinaa. Siellä se nyt seisoi. Vain tuon yhden ainoan ohuen seinän takana seisoi vaaleanrautias tanskalainen puoliverinen, Celestina. Hevonen, jota en koskaan olisi uskonut ostavani, en todella. Ranska ja Englanti jäivät sen myötä vain pakosuunnitelmaksi. Minä todella olin astumassa neljän vuoden jälkeen takaisin hevosenomistajaksi ja se pelotti minua. Todella, todella pelotti.
”Anteeksi, mitä?” kysyin äkkiä, kun tajusin Danielin puhuneen.
Mies naurahti ja kertoi sanoneensa matkan menneen hyvin. Celestina oli rauhallinen matkustaja. Mutisin sen olevan hyvä asia. En kertonut olleeni helvetin peloissani koko sen ajan, kun Daniel oli laittanut minulle viestiä lähteneensä liikkeelle.
”Otetaan se pihalle”, Daniel sanoi.
”Joo”, mutisin ja menin auttamaan rampin kanssa.
Rampin laskeuduttua alas, rautias käänsi päätään meitä kohti – ainakin sen verran kuin ketju antoi myöden. Perhoset lentelivät vatsassani, kun katsoin hevosta.
”Talutatko sen itse?” Daniel tiedusteli, mutta pudistelin päätäni.
”Sinä voit.”
Katselin kuinka Daniel kipusi traileriin ja vaihtoi tamman nahkaisessa riimussa roikkuvan ketjun naruun. Irrotettuani takapuomin paikaltaan, astuin ramppia alas sivumpaan. Daniel maiskautti tamman liikkeelle ja pian kaviot kopisivat ramppia alas. Celestina nosti uteliaana päänsä katsellessaan uusia maisemia. Vain vaivoin tajusin Danielin ojentavan minulle violettia narua. Käteni tärisivät hieman, kun puristin sen nyrkkiini.
”Otan suojat pois, niin voit taluttaa sitä tallipihassa hetken. Jaloittelu tekee sille hyvää pitkän matkan jälkeen”, Daniel sanoi ja laskeutui jo kyykkyyn irrottamaan kuljetussuojien tarroja.
Nyökkäsin vain, vaikka tiesin, ettei mies edes nähnyt sitä. Daniel piteli kuljetussuojia kainalossaan, kun lähdin taluttamaan Celestinaa tallipihalla. Se kulki reippaasta rinnalla, eikä yrittänyt rynniä edelle. Katsoessani sen sulokkaita liikkeitä kyyneleet kihosivat silmiini, mutta en antanut niiden valua poskilleni. Sen sijaan purin huultani ja työnsin sormeni Celestinan turkin värisiin jouhiin.
”Sinä olet kaunis”, kuiskasin hiljaa.
Kierrettyäni tallipihan, palasin Danielin luokse, joka seisoi puhelin kourassa traileriin nojaten. Huomattuaan meidät, hän työnsi puhelimen hupparinsa taskuun ja ojensi minulle paperinpalaa.
”Kokosin sinulle Celestinan tämän hetkisen ruokavalion paperille, voit muokata sitä mielesi mukaan”, Daniel sanoi ja ojensi paperia minulle. ”Siinä olikin kaikki tälle päivälle. Minulla on hieman kiire takaisin, joten soitellaan kuulumisia.”
”Kyllä, kiitos”, sanoin.
Seisoimme Celestinan kanssa tallipihassa, kun Daniel Susineva ajoi trailerin kanssa pois. Tamman mielestä taisimme olla liian kauan paikallaan, koska hermostuneena se nykäisi narua. Aivan, karsina, heinää, ehkä tarhaan. Hitsi.
Talutin Celestinan sisälle talliin ja sen omaan karsinaan, jonka olin laittanut itse valmiiksi. Uudet purut, kupit kiilsivät ja heinäverkko odotti syöjäänsä. Vapautin Celestinan narusta ja päästin sen karsinaan pyörimään.
”Sinulle pitää keksiä lempinimi”, pohdin, kun työnsin oven kiinni perässäni. ”Ehkä Cele…”
”Hei! Onko tuo sinun?” kuulin takaani iloisen äänen ja käännähdin ympäri.
Ruskeahiuksinen nainen nojaili oveen ja katsoi haltioissaan Celestinaa.
”Todella kaunis ja siro.”
”Mm…”
”Aa, aivan, minä olen Inna”, nainen sanoi ja ojensi kättään karsinan oven ylitse.
Puristin sitä lyhyesti. ”Pihla.”
”Oi, vitjat se on kyllä kaunis. Eri luokkaa Pusuni kanssa, mutta on minullakin muutama helmi puoliverinen itselläni. Hazel on samaa kokoa tämän kanssa, tosin huomattavasti tuhdimmassa kunnossa nykyisin. Tollo on hieman isompi. Ransu taas on paljon isompi, se on melkein 180 cm.”
”Hmm…” olin jo sanomassa muutakin, kun Inna muutaman karsinan päästä kuului kärsimätöntä kavion koputusta karsinan oveen.
”Ääh.. perkele, Pusu, lopeta se kopistaminen”, Inna murahti ja katosi samalla tavalla kuin saapuikin.
Suuni oli loksahtanut auki ja takaisin maanpinnalle minut pukkasi uusi hevoseni. Astuin askeleen eteenpäin horjahduksen takia ja käännyin katsomaan läsipäätä. Tässä sitä nyt oltiin. Neljän vuoden hevottomuuden jälkeen minä olin jälleen hevosenomistaja.
#2
