Tinjan hoitokirja

24.6.2017
Juhannusyön taikaa

Istuskelin laitumella ja katselin kun pieni exmoorinponi laidunsi tyytyväisenä kavereidensa kanssa vailla huolen häivää. Oli juhannusyö ja kaikki olivat juhlistamassa sitä kuka missäkin, mutta minä olin siellä minne kuuluinkin - Newerrassa rakkaan hoitoponin luona. Miten yksi pieni poni voikin olla niin tärkeä? Uppouduin omiin ajatuksiini ja havahduin siihen, että tuo pieni, ruunikko poni oli tullut luokseni ja painanut päänsä polviini. Nousin seisomaan ponin vierelle ja silitin sitä turvalta auringon laskiessa, poni tuhisi tyytyväisenä kättäni vasten. Siinä hetkessä oli jotain maagista, jotain taianomaista. Juhannusyön taikaa.


29hm

Ihana kuva, haaste suoritettu! Söpö tarinanpätkä myös! <3 // Kaisu

Ulko-ovi avautui hiljaa narahtaen ja sisään livahti kiharatukkainen nainen, äiti seuralaisenaan parrakas mies.
"Ei Luka, älä mee sinne! Viimein mä saan sen kiinni itse teosta", kuiskasin suurelle saksanpaimenkoiralle ja hiippailin portaisiin seuraten äidin ja miehen kulkua.
"Shhh sitten, Melli on jo nukkumassa eikä se saa tietää", äiti kuiskasi miehelle ja kolautti ulko-oven kiinni niin hiljaa kuin mahdollista.
"Joo, tiedetään", mies murahti ja ripusti farkkutakkinsa seinällä olevaan naulakkoon.
Pariskunta käveli peremmäs pimeään asuntoon, äiti meni jääkaapille tekemään iltapalaa ja mies oli juuri istuutunut sohvalle kun huoneeseen syttyi valot.
"No äiti, olikos raskas työmatka Helsinkiin?", kysyin ivallisesti astellessani portaita alas olohoneeseeen kuin muina miehinä Luka vanavedessäni.
"Ja ennen kuin yrität valehdella mitään puppua voin kertoa, että oon epäillyt jotain jo kauan aikaa mutta että tällasta sitten. Missä yrityksessä muka on joka viikko työmatkoja ja kolmesti viikossa palavereita, jotka kestää yöhön asti? Ja kuka SÄ muka oot?" päätin saarnani ja kohdistin katseeni sohvalla istuvaan parrakkaaseen mieheen, joka oli silminnähden yllätetyn näköinen kuten äitikin.
Mies oli pitkä ja näytti noin nelikymppiseltä, komeahkolta perussuomalaiselta mieheltä ilman kaljamahaa. Ruskea parta sillä oli tai oikestaan sänki sekä viikset. Hiustyylinä toimi ananas. Päällään miehellä oli tummansininen t-paita valkoisilla kukilla sekä mustat farkut. Tiesin vallan mainiosti, kuka mies oli: isäni. Äiti oli näyttänyt siitä vaikka miten paljon kuvia ja oli minullakin siitä hatarat muistot.

"Melli rakas…", äiti aloitti, mutta mies keskeytti hänet nousten seisomaan.
"Olen Tommi, äitisi Jannin kumppani sekä sinun isäsi", mies sanoi ja ojensi kättään minua kohti. "Hauska tavata."
Hauska tavata? Se oli kaiken huippu.
"MITÄ?" kiljaisin. "Miten saatoitkaan tuoda kotiimme miehen, joka karkasi meidän luota neljätoista vuotta sitten? Saman miehen, jota me ollaan yhdessä vihattu se koko aika, koska se jätti meidät! Ja nyt se sama on taas meidän kotona aivan muina miehinä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja oot muka niiin rakastunut siihen! Ja tietenkään mulle ei oo voitu kertoa mitään, etkö oo uskaltanut, hä?"
"Rauhoitu nyt vähän, me selitetään kyllä…”
"Mä mitään rauhotu, oon vasta pääsemässä kunnolla vauhtiin! Arvaa vaan onko ollut kiva istua kotona huolesta soikeana ja oottaa millon tuut kotiin töistä vai tuutko ollenkaan? Arvaa vaan kaks kertaa miks on ollut niin paljon tallilla? No siks koska oot ollut 'töissä' ja ei mulla oo täällä mitään tekemistä! Ei se koira korvaa äitiä jos et oo sattunut tietämään!" huusin niin, että happi loppui ja oli pakko lopettaa.
"Me selitetään kaikki, ihan kaikki, mä lupaan", äiti sanoi henkeä haukkoessani ja hänen äänensä sortui kyynelten alkaessa valua pitkin poskia.
"En mä jaksa kuunnella mitään selityksiä puolen vuoden ajalta, mä oon niin loppu tähän! Soita kun tuo mies ei enää oo täällä ja sulla ei oo töitä, mulle riitti nyt!" huusin suunnatessani eteiseen.
"Tuu Luka, me lähtään nyt", sanoin saksanpaimenkoiralleni ja pujotin nahkapannan sen kaulaan.

Otin pannassa kiinniolevasta nahkahihnasta kunnon otteen, heitin tallireppuni selkään, nappasin farkkutakkini naulakosta ja kengät jalkaan saatuani avasin oven.
"Hyvästi!" huusin vielä ovenraosta ja paiskasin oven voimalla kiinni.
Sitten lähdin juoksemaan kauas pois Lukan kanssa, kauas pois. Juoksin kaatosateessa reppu selkää hakaten aikakin kilometrin, toisen ja melkein kolmannenkin ja sitten tulin lähimmälle bussipysäkille. Istuin pysäkin nurkkaan ja sitten mä romahdin. Mä olin niin loppu kaikkeen. Kyyneleet alkoivat valua poskia pitkin, ensin yksi, sitten toinen, sitten kolmas ja kohta en enää nähnyt mitään kyynelten läpi. Itku ja viha sai koko kehon vapisemaan kauttaaltaan eikä sille tullut loppua. Luka istui hätääntyneenä vieressäni ja nuoli kyyneliä poskiltani.

Me istuttiin siinä pysäkin nurkassa vaikka miten kauan aikaa, en edes tiiä kuinka kauan. Ajantaju katosi kokonaan ja lopulta kaivoin puhelimeni taskustani: kello oli puoli kolme yöllä ja äiti oli yrittänyt soittaa 24 kertaa. Teki mieli heittää puhelin asfalttiin, mutta hillitsin itseni ja nakkasin sen vain ojaan toiselle puolelle tietä. Hain puhelimen ojasta ja piani paniikki iski kun aloin miettiä, mitä sitten tekisin. Kotiin en todellakaan olisi menossa takaisin ja kaikki vähäiset ei-neweläiset kaverit olivat matkoilla. Tulisko musta koditon pieni tyttö, joka asuu siltojen alla? Lopulta en muuta keksinyt kuin lähteä Newerraan ja katsoin bussikatoksen seinällä olevia aikatauluja: seuraava ja samalla yön viimeinen bussi tulisi minuutin kuluttua. Kaivoin äkkiä bussikortin repustani ja samassa näin bussin valot. Bussi pysähtyi kohdallani kättä heilauttaessani ja leimattuani kortin astelin Lukan kanssa bussin keskiosaan istumaan matkan ajaksi. Nakkasin repun viereeni penkille, painoin kuulokkeet korvilleni ja yritin unohtaa, mitä juuri oli tapahtunut. Olisipa vain normaali päivä, kun olin menossa tallille.

Bussin pysähdyttyä tutulla Newen pysäkillä heitin repun selkääni ja poistuimme Lukan kanssa bussista ja lähdimme kävelemään lyhyen matkan Neween. Ohitimme monta laidunta ja kun tulimme sen laitumen kohdalle, jossa Tinja oli vihelsin ponia ja odotin. Ponia ei kuulunut eikä näkynyt, joten vihelsin uudestaan ja taas odotin. Kohta pieni, ruunikko exmoorinponi tuli laukkaamalla luokseni ja pärskähti pysähtyessään juuri ennen aikaa. Siliteltyäni pikku tammaa kauan aikaa jatkoin matkaa tallille. Avasin tallin oven ja muutama sisällä yöpyvä hevonen hörähti hiljaa. Suljin oven ja kipitin taukohuoneen ovelle ja luikahdin sisään Lukan kanssa. Asetuin sohvalle makuulle Luka vieressäni ja vasta pitkän ajan kuluttua nukahdin ja näin levottomia unia parrakkaasta miehestä.

"Melliiii", heräsin pehmeään naisen ääneen sen silittäessä kädellään olkapäätäni.
"Kaisu", mutisin unenpöpperössä ja raotin silmiäni. "Missä Luka on?"
"Luka on ulkona mutta miten sää täällä oot, sunhan piti olla kotona?" kultatukkainen nainen kysyi ihmeissään.
"Niinhän mun piti mutta...", en saanut sanoja ulos suustani yöllisten tapahtumien palatessa mieleeni.
"Mitä? Onko jotain tapahtunut?"
Kerroin koko jutun äidistä ja isästä Kaisulle ja siitä, kuinka keskellä yötä tulin tänne. Lopetettuani itkin hysteerisesti Kaisun olkapäätä vasten naisen yrittäessä rauhoitella minua parhaani mukaan.
"On kyllä kurja juttu", nainen totesi. "Mutta ei sun varmaan ihan noin olisi pitänyt lähteä kävelemään ilman mitään määränpäätä."
"No ei ehkä mutta en mä kotiinkaan voinut jäädä", sanoin hieman nolostuneena naisen toruista.
"Sun kannattais nyt soittaa äidillesi ja selvittää tää juttu, et sä voi tälläkään asua", nainen sanoi ja ojensi puhelimeni minulle. "Nyt heti, sekin on varmasti isäsi kanssa huolissaan missä oot."
"Soita nyt vaan", Kaisu kehoitti pyöritellessäni puhelinta käsissäni. Nainen poistui huoneesta ja jätti minut yksin ajatusteni kanssa.

Lopulta juuri kun olin selaamassa yhteystiedoista äidin numeroa, puhelimeni soi ja äiti soitti ja lopultakin vastasin hänen lukuisten soittoyritysten jälkeen.
"Melli."
"Viimein, me ollaan yritetty soittaa sulle niin monta kertaa, etten muistakaan enää. Tuu jo kotiin niin me selitetään tää koko juttu", äiti maanitteli.
"No ei kyllä huvita tulla", totesin tylysti.
"No jos et tuu me haetaan sut", äiti sanoi päättäväisesti. "Missä sä oot?"
"Arvaa vaan, mä meen nyt maastoon ja sit voitte ehkä hakee mut", vastasin ja suljin puhelun.
Kerroin Kaisulle aikeeni, joka nyökkäsi hyväksyvästi ja menin sitten pihattoon hakemaan Tinjan suitset ja pölyharjan. Huusin Lukan mukaani ja lähdimme Tinjan laidunta kohti. Pikkutamma oli portilla vastassa ja pian olinkin harjannut sen nopeasti pölyharjalla läpi. Laitoin suitset päähän ja sitten me suuntasimme suoraan laitumelta maastoon, minä, Tinja ja Luka.

Kävimme puolentoista tunnin pitkän lenkin ja lopulta palasimme takaisin laitumelle monien laukkasuorien jälkeen. Hauskaa oli ollut ja olin voinut ajatella koko äiti-isä-juttua paremmin ja järkevämmin kuin yöllä. Palautin Tinjan suoraan laitumelle, otin suitsen ja pölyharjan ja palasimme takaisin tallille. Äiti ja isä olivat jo odottamassa autossa, joten vein Tinjan varusteet nopeasti paikoilleen, hain reppuni taukohuoneesta ja sanoin heipat Kaisulle. Hyppäsimme Lukan kanssa auton takapenkille ja lähdimme kotiin päin.

Kotimatka meni jäätävän hiljaisuuden vallitessa ja kotiin päästyäni häivyin yläkertaan omaan huoneeseen sanaakaan sanomatta. Lopulta, mietyttyäni ja pähkäiltyäni asiaa kauan aikaa menin viimein alakertaan olohuoneen sohvalle istumaan, jossa isä ja äiti jo olivat.
"No, antaa tulla vaan. Kertokaa kaikki", tokaisin ja suljin suuni.
Ja niin isä ja äiti kertoi koko jutun alusta loppuun. Kuinka äiti ja isä olivat olleet samalla lennolla eräällä työmatkalla tammikuun alussa ja siitä koko juttu oli lähtenyt. Lukemattomia salaisia tapaamisia, treffejä. Paljon valehtelua, missä sitä milloinkin ollaan oltu ja kaikkea muuta mahdollista. Isän ja äidin lopetettua ja pahoiteltua miljoonaan kertaan koko juttua mä vaan istuin hiljaa sanomatta sanaakaan, mikä on mulle melko harvinaista.
"Pakko kai se on…" sanoin lopulta asiaa sulateltuani.
"Mitä?" isä ja äiti kysyivät yhteen ääneen.
"Uskoa että mulla on taas isä ja äiti eikä vain äiti", lopetin lauseeni ihan vähän hymyillen ja syöksyin halaamaan isää ja äitiä kyynelten alkaessa taas valua poskiani pitkin. "Kai isä muuttaa tänne asumaan?"
"Tottakai", isä sanoi rutistaen minua tiukasti.
"Tervetuloa sillä ehdolla että sun pitää tulla tallille kattomaan Tinjaa ja Karkkia!" sanoin ja ojensin isälle käteni, joka tarttui siihen.
"Kiitos, tietenkin mä tuun", isä nauroi. "Mennäänkö vaikka heti?"

Ja niin kaikkien yllätykseksi tunnin päästä meidän auto kaartoi taas Newerran pihaan isän ajamana. Parkkipaikalla purkauduimme autosta, minä, äiti, isä ja tietenkin Luka ja suuntasimme tallia kohti, jossa olikin jo enemmän väkeä.
"Kuka tuo on?" Pau kiljaisi samantien oven avatessani ja osoitti isää.
"Niinpä, se olisi kiva tietää" Veeti huusii Indyn luota pesupaikalta.
"Kerro jo!" Wilma huusi taukohuoneen ovelta.
"No se on mun isäni, Tommi", sanoin hymyillen.
"Eikö sun vanhemmat ollutkaan eronnut?" Wilma ihmetteli kovaan ääneen.
"Joo, mutta ne on palannut yhteen", selitin kaikille. "Me mennään nyt kattomaan Tinjaa ja Karkkia!"
"Mennäänkö sitten maastoon, sä Rokilla ja mä Mikralla ja sitten kerrot kaiken?" Wilma ehdotti.
"Tottakai!" hymyilin ja suuntasin laidunta kohti isän, äidin ja Lukan kanssa.

31hm

Ohoh, sepä oli tarina! Voimakkaasti kirjoitettu ja sai olon jotenkin mietteliääksi. Alun vahvoihin mielipiteisiin peilaten lopun nopeahko asian hyväksyminen vähän hämmeni, mutta onhan isä aina isä ja sen puuttuminen ja takaisin saaminen isoja asioita! Kiva ukea välillä vähän erilaisempaa tarinaa, ja tästä ei ainakaan draamaa ja juonenkäänteitä puuttunut. Hyvä! <3 // Kaisu

Varsinkin mun hermojen kannalta oli ihan hienoa, että Veetin ensimmäinen ratsastus Indyllä Newessä oli mennyt hyvin eikä ruumita ollut tullut. Se ei ollut ollut edes lähelläkään, Indy oli jopa käyttäytynyt ihan hevosiksi. Kyllähän se päätä oli viskonut ja vastustellut tuntumaa, mutta ei ollut lähtenyt käsistä eikä mitään muutakaan kamalaa ja Veeti oli pysynyt selässä ilman ongelmia. Niinhän se kyllä mulle vakuuttelikin ennen ratsastusta, mutta en mä ihan sen puheita pystynyt täysin uskoa kun tiesin, millainen Indy pahimmillaan oli.

Veeti talutti Indyä jo talliin maneesista ja mä tulin perässä. Poika laittoi suuren mustan seisomaan käytävälle varusteiden purkamista varten, mutta mä en vielä kerennyt auttamaan huomatessani, että tallin seinällä olevalle ilmoitustaululle oli ilmestynyt jokin lappu ja mä menin lähemmäksi lukemaan sen.
"Mitä ihmettä oikeesti tiiäthän sä Lauri Merikannon, sen kenttäratsastajan?" kysyin Veetiltä luettuani ilmoitustaulun ainakin viisi kertaa uskomatta silmiäni.
"Joo, mitä siitä?"
"Se tulee syyskuussa tänne Neween pitämään valkkoja ja läpiratsastuksia! Este-ja kouluvalmennuksia, molempia! Ja pari viikkoa niiden valkkojen jälkeen pidetään harkkakisat!" selitin innoissani pojalle. "Mun on pakko päästä osallistumaan niihin!"
"No, oishan se mahtavaa mutta ei mulla oo heppaa kellä osallistua", Veeti totesi pettyneenä Indyn hoitamisen lomasta. "Ei Indyn kanssa vielä valmennuksiin tai kisoihin osallistuta."
"Nojoo totta… Kyllä sä jotain keksit, sun on pakko päästä osallistumaan niihin", tsemppasin poikaa. "Varmasti joku lainaratsu löytyy."
"Niin kai", Veeti ähkäisi puhdistaessaan Indyn kavioita. "Toivottavasti."

Indyn hoitamisen jälkeen Veeti lähti viemään mustan tamman tarhaansa ja mä suuntasin pihaton varustehuoneen kautta tuttua minipihattoa kohti, jossa Tinja asusteli ponikavereidensa kanssa. Ruunikko tamma tuli mielellään sisälle viheltäessäni sitä pihaton ovelta. Sidoin sen kiinni pilttuuseen ja aloin harjata sitä punaisella pölyharjalla päästä häntään asti tamman seisoessa tyytyväisenä paikallaan. Pölyharjan jälkeen oli vuorossa pehmeä pääharja, sitten kaviokoukku ja sen jälkeen selvitin pienen exmoorinponin kaikki jouhet huolella. Huolellisen hoitamisen jälkeen varustin itseni sekä tamman ja talutin sen tallipihan läpi maneesia kohti. Veeti oli jäänyt jumiin juttelemaan Erikin kanssa, mitä lie asiaa miehellä mahtoi olla pojalle.

Maneesi oli ihme kyllä tyhjä, vaikka tallilla oli paljon porukkaa joten sain ainakin aloittaa ratsastuksen kaikessa rauhassa. Kiivettyäni Tinjan tuttuun satulaan aloin kävellä alkukäyntejä ja aloin suunnitella, mitä me tehtäisiin tänään. Me oltiin treenattu kesällä ahkerasti hauskanpidon lomassa ja oltiin kehitytty melko paljon ratsukkona. Helpon ceen asiat alkoivat olla hyvin hallussa ja oltiin menossa kovaa vauhtia kohti helpon been juttuja. Kyllähän me molemmat ne osattiin, mutta että yhdessä? Se olikin ihan eri juttu.

Käyntityöskentelyn jälkeen aloin ottamaan ravia ja laukkaakin mukaan ja pienten alkukankeuksien jälkeen työskentely alkoi sujumaan hienosti. Huolehdin etenkin siitä, että ponin eteenpäinpyrkimys pysyi hyvänä, vaikka liikettä vähän koottiinkin. Tinja tuntui myös hieman vinolta vasemmalle, joten keskityin myös suoruuteen eritysen tarkkaan. Viimeisiin, hienosti onnistuneisiin askeleenpidennyksiin ravissa oli hyvä lopettaa hyvin mennyt treeni ja poni sai paljon taputuksia ja kehuja siirtäessäni tamman käyntiin.

Pitkien loppukäyntien jälkeen laskeuduin ponin selästä alas ja me mentiinkin pihaton sijasta talliin - pikku ponilla oli tullut työskentelyssä niin hiki, että se pitäisi huuhdella ettei alkaisi kutittamaan. Riisuin ponilta kaikki varusteet ja otin sitten vesiletkun käteeni ja aloin huuhdella ponia kaulasta aloittaen. Olin juuri kyykistynyt ponin etujalkojen ääreen huuhtelemaan niitä, kun olin kuulevinani askeleita, mutta en kiinnittänyt niihin sen enempää huomiota. Kohta mä tunsin, että joku tarttui mun hartioista kiinni ja karjaisi kovaan ääneen: "Pöö!" Se oli Veeti, joka oli tullut säikäyttämään mut ja onnistui siinä varsin hyvin.

"Iiiiiiäääääk!" oli ensimmäinen ääni, mikä mun kurkusta lähti pompatessani ylös kuin sätkynukke ja samalla kastelin itseni letkulla ihan kokonaan. Veeti oli perääntynyt vähän kauemmaksi ja nauroi naama punaisena.
"Veeti Kausamo!" karjaisin niin kovaa kuin kurkustani ääntä enää lähti edellisen kiljaisun takia.
"Niin?" poika sai vastattua naurunsa lomasta. "Mulla oli sulle asiaa."
"Voit sää sen muutenkin kertoa kun säikyttämällä niin, että saan melkein sydärin ja sitten kastelen itteni ihan kokonaan", mutisin pojalle.
"Tästä saat ja tästä ja tästä!" yritin saada osuttua poikaan vesiletkulla, mutta se oli kerennyt paeta tarpeeksi kauas."
"Sitten kun oot rauhoittunut mulla olis sitä asiaa", poika virnuili tallikäytävän päässä turvassa vesisuihkulta. "Se koskee niitä valkkoja ja kisoja."
"Oisit heti sanonu", innostuin ja siirsin vesiletkun takaisin Tinjan jalkoihin ja jatkoin niiden pesua. "Kerro jo!"
"Niin, sitä vaan että mä juttelin Erikille ja Ellelle ja Kaisulle, mä pääsen niihin valkkoihin Mekulla ja Karkilla ja kisoihin Priialla", poika alkoi selittää mutkikkaita kuvioitaan niin, että mä tipahdin kärryiltä jo puolivälissä. Lopulta tuo sai selityksensä loppuun ja kysyi: "Miltä kuulostaa?"
"Hyvältä, mutta voitko selittää sen puolet hitaampaa en ihan pysyny kärryillä?"
"Tyhmä”, poika hymähti ja katsoi minua hymyillen. "Meen estevalkkaan Mekulla, Karkilla kouluvalkkaan ja Priian kanssa kisoissa esteluokkiin."

Veeti meni ilmoittamaan meidät kisoihin ja valkkoihin sillä aikaa, kun mä hoidin Tinjan loppuun. Lopulta pieni, ruunikko exmoorinponitamma oli valmis ja mä pääsin viemään sen takaisin tarhaan. Nappasin ponilta vielä päitset pois ja päästin sen sitten kavereidensa luokse rouskuttamaan heiniä. Hain vielä tallista Tinjan suitset ja satulan, jotka vein takaisin pihaton satulahuoneeseen ja sitten mä olin valmis heittäytymään taukohuoneen sohvalle lojumaan - paitsi että se oli jo varattu Veetin toimesta.
"Oliko pakko, mä haluan siihen", marisin pojalle sen lojuessa sohvalla pitkin pituuttaan. "Sä oot vaan ratsastanu vähän Indyllä, mä oon treenannu Tinjan kans kunnolla ja kaiken lisäks kastunu läpimäräks sun takia."
"Mun takia vai? Itehän sä ittes kastelit", poika virnuili mutta nousi istumaan ja vakavoitui vähän. "Tuu nyt tänne", tuo taputti sohvaa vieressään.
Istahdin sohvalle pojan viereen ja siinä mä sitten istuin Veetin vieressä jutellen kaikennäköistä. Mä en voinut olla hymyilemättä, kun mä kohta tunsin kuinka pojan käsi hivuttautui sohvan selkänojaa pitkin mun pään taakse ja se pörrötti vähän mun hiuksia ja jäi siihen. Se tuntui aika tosi ihanalta.

32hm


//Aws <3 Aika tosi ihana tarina! ~W

Tinjasta lähti älyttömän paljon karvaa sitä harjatessani minipihaton uumenissa. Karvaa sillä kyllä riitti, sinne upposi sormet mukavasti. Tinja oli saanut karvansa pitää, mutta Karkin mä olin klipannut jo jokin aika sitten, koska sen kanssa me tavoitteellisemmmin treenattiin ja karvaa oli ikävä kuivatella aina treenien jälkeen. Olin jättänyt tammalle karvat vain päähän, jalkoihin ja satulan kohdalle ja pepun päälle söpön kuvion, muuten se oli kalju. Kunnon loimitusrumbahan talvi tulisi olemaan, mutta parempi ehkä silti mun mielestä niin päin. Erikin, joka tallivuoroja teki, mielipidettä mä en ollut edes kysynyt. Ei se mulle mitään ollut sanonut, mutta mä olin varma että se aamutalleissa aina puhisi Karkin loimien kanssa. Mutta eipähän se mun ongelma ollut ellen tallilla ollut.

Harjaamisen jälkeen mä laitoin Tinjalle suitset päähän, mutta otin niistä ohjat poissa ja tilalle laitoin deltan ja siihen liinan. Me lähdettiin Tinjan kanssa vähän maastoon kävelemään ihan maastakäsin taluttamalla nauttimaan ihanasta ilmasta. Jonkin verran tuuli, mutta muuten oli tosi kaunis ilma. Aurinko paistoi ja puiden jäljellä olevat lehdet loistivat upeissa syksyn väreissä. Mä vaan niin rakastin syksyä, sen tuoksua, värejä ja kaikkea pimeyttä ja kylmyyttä lukuunottamatta.

Tinjalla oli pöllöenergiaa ja se teki välillä aivan ihme pomppuja, mutta mä en voinut kuin nauraa sille ja sen vihreille miehille. Ainakin siihen asti, että musta tuntui, että yhden suuren kuusen juurella olisi seissyt pieni, vihreä mies, joka kurkki meidän matkantekoa.


Mä olin selvästi saanut Tinjasta huonoja vaikutteita. Musta tuntui, että mä olin tulossa hulluksi. Kuka tervejärkinen ihminen näkee pieniä vihreitä miehiä metsässä? Mä yritin räpytellä silmiä ja nipistää itseäni, sen oli pakko olla unta, mutta ei se ilmeisesti ollut. Kuusen juurella seisoi yhtä pieni vihreä mies. Mä olin ihan ihmeissäni, että se pieni mies näytti ihan iloiselta kaverilta. Miksi Tinja silti pelkäsi niitä, sitä mä en voinut ymmärtää.

Kun me lopulta jatkettiin matkaa ja me jätettiin vihreä mies kuusen juurelle seisomaan, me ei koko loppumatkana enää nähty yhden yhtäkään vihreää miestä ja Tinjakin oli oikein nätisti eikä säikkynyt mitään. Mä en vielä Tinjaa minipihatossa harjatessani voinut uskoa, mitä meidän metsäretkellä oli tapahtunut. Entä jos mä olin kuvitellut kaiken, mutta kun mä olin aivan varma että olin nähnyt sen pienen vihreän miehen. Outoa.

Tinjan hoitamisen jälkeen ponitamma pääsi takaisin tarhaan Samin kansa ja mä itse menin tallin puolelle, missä ei ollut ketään, mitä mä kyllä ihmettelin. Tallissa oli kyllä paljonkin porukkaa mun tullessa tallille. Mä ajattelin vielä käydä kattomassa taukotuvan ennen kotiinlähtöä, en mä tallille yksin jaksaisi jäädä. Mä avasin taukotuvan oven, mutta se oli tyhjää täynnä ja siellä ei ollut valojakaan päällä. Tai siltä se ainakin näytti.

Kun mä räppäsin valot päälle, porukka pomppi esiin kuka mistäkin piilostaan onnentoivotuksia huutaen ja mut säikyttäen aivan totaalisesti. Mullahan oli tänään synttärit, mä täytin seitsemäntoista kokonaista vuotta. Ja voisiko olla parempaa tapaa sitä juhlistaa kuin yllätyssynttärit tallilla? Säikähdyksestä toivuttuani mä sain jokaiselta halin, ja Veetiltä mä sain aivan superekstrapitkän halin. Mulle oli jopa tehty kakkukin, siinä oli jokin otus jonka piti kuulemma esittää yksisarvista.

Mä todellakin rakastin meidän talliporukkaa, voisiko parempaa olla? Ei todellakaan.

34hm

//tajusin liian myöhään, että tuon vihreän miehen pitäisi olla paljon pienempi taustan puihin nähden, mutta ei nyt kiinnitetä siihen huomiota!


//Ihana, pieniä vihreitä miehiä, hahah! Ja ONNEA VIELÄ 17-VUOTIAALLE SULLE! <3 ~W