Post by Ventla on Dec 29, 2017 21:49:34 GMT 2
H I L J A I S U U S
BEAUTY // 29.12.-17
Mä istuskelin tutun enkkuviltin päällä Bean selässä. Tamma harppoi lyhyine jalkoineen paksussa lumihangessa, ja vaikka sekin oli jo tarpeeksi raskasta, olisi se halunnut silti mennä lujempaa. Naurahdin puusta tippuvia lumia säpsähtävälle tammalle.
Hiljaisuus kääri metsän sisäänsä. Satunnaisesti kevyt pärskähdys hajotti sen luoman verhon, mutta muita ääniä ei kuulunut. Mä rapsuttelin löysin ohjin ravaavan ponin kaulaa. Bea tiesi minne olimme menossa, joten se kääntyi omatoimisesti auratulta hiekkatieltä umpihangen alla sijaitsevalle polulle. Jouduin tarraamaan sen siistittyyn ratsuharjaan kaksin käsin pysyäkseni selässä ravin muuttuessa astetta suuremmaksi.
Lopulta saavuimme laukkapätkälle. Ponitamma pinkaisin täyteen vauhtiin kyselemättä laisinkaan, mutta mä en jaksanut sitä jarrutella, vaan pikemminkin pyysin lisää eteenpäin. Metsäautotie, joka oli viimeksi aurattu muutama päivä sitten, oli saanut päälleen mukavan lumihangen, jolloin Bean liikkuminen oli edelleen astetta suurempaa. Onneksi tammalla oli hyvä kunto.
Kiisimme läpi hiljaisen metsän. Kumarruin tamman kaulan ylle, tartuin sen harjaan ja annoin lisää ohjaa. Bea sinkoutui eteenpäin vieläkin lujempaa. Onni oli hyvät maastot ja pitkät laukkapätkät, ne olivat samalla meidän salaisuutemme ponin hyvään kuntoon. Tunsin kuinka poni käytti jokaista mahdollista lihastaan sen työntäessä itseään vielä kovempaan vauhtiin. Tuuli suhisi korvissani ja sai silmät vuotamaan.
Suora oli ohi hetkessä, ja pikkuhiljaa aloin kokoamaan tammaani takaisin avuille. Se olisi selkeästi tahtonut jatkaa laukkaamistaan, jonka johdosta pidätteeni saivat aikaan vain alas lasketun pään ja muutaman köyrypukin. Roikuin nauraen ponin harjassa, sillä paljas selkä enkkuviltteineen ei tarjonnut kovinkaan suurta pitoa. Edessä aukeni pitkä ja jyrkkä ylämäki, joten päätin antaa Bean revitellä niin pitkään, kuin se koki tarpeelliseksi, sillä tiesin että se hyytyisi lopulta jossain vaiheessa mäkeä.
Olin ollut oikeassa, sillä mitä ylemmäs mäkeä pääsimme, sitä hitaammaksi laukka kävi. Lopulta tamma päätti asettua ja antoi siirtää itsensä ravin kautta käyntiin. Taputin voikon hiukan kosteaa kaulaa hymyillen.
Loppumatkan poni suostui kävelemään ja ravailemaan rentona ilman sen kummempia temppuiluja. Viimeiselle hiekkatielle kääntyessämme nappasin puhelimen taskustani ja huonona hevosenomistajana aloin selailemaan instagramia. Pian Bea kääntyikin Newen pihaan ja kipitti reippaasti oman tallinsa eteen.
Loikkasin alas ponin selästä ja repäisin viltin pois. Toivoin, ettei villapeitto ollut aiheuttanut sille kovin tukalaa oloa, sillä alunperin lenkkimme piti koostua pelkästä käynnistä ja muutamasta ravipätkästä. Lähdin taluttamaan tammmaa takaisin talliin samalla sen kaulaa rapsutellen.
Äiti oli ostanut meille joululahjaksi uudet suitset, nätit mutta käytännölliset PS of Swedenin High Jump Revolutionit ja niihin lampaankarvaisen nenälaatan. Hymyillen avasin turpahihnan ja vedin ne pois tamman sirosta päästä. Taputtelin Bean kaulaa hetken.
Pyyhkäisin uudet suitset kostealla pyyhkeellä ja asetin ne paikalleen koukkuunsa. Taittelin viltin takaisin kaappiimme ja nappasin sieltä sokeripalan, jonka Bea saisi syödä ulkona. Poistuin takaisin karsinalle ja samalla nappasin mukaan vaaleanpunaisen ulkoloimen jonka heitin tamman selkään, ja lopulta lähdin taluttamaan sitä ulos.
Päästin Bean irti tarhaan, mutta se jäi norkoilemaan vierelleni herkkujen toivossa. Pian se haistoikin taskussani piileskelevän sokeripalan ja kuopaisi jalallaan kiukkuisesti. Naurahdin tammalle ja ojensin herkun sille.
15hm
// Ihanan rauhallinen tarina, jossa todella ihanasti kuvailua mukana! Ventla ja Bea on kyllä ihan supersuloinen pari <3 ~ Elle
Hiljaisuus kääri metsän sisäänsä. Satunnaisesti kevyt pärskähdys hajotti sen luoman verhon, mutta muita ääniä ei kuulunut. Mä rapsuttelin löysin ohjin ravaavan ponin kaulaa. Bea tiesi minne olimme menossa, joten se kääntyi omatoimisesti auratulta hiekkatieltä umpihangen alla sijaitsevalle polulle. Jouduin tarraamaan sen siistittyyn ratsuharjaan kaksin käsin pysyäkseni selässä ravin muuttuessa astetta suuremmaksi.
Lopulta saavuimme laukkapätkälle. Ponitamma pinkaisin täyteen vauhtiin kyselemättä laisinkaan, mutta mä en jaksanut sitä jarrutella, vaan pikemminkin pyysin lisää eteenpäin. Metsäautotie, joka oli viimeksi aurattu muutama päivä sitten, oli saanut päälleen mukavan lumihangen, jolloin Bean liikkuminen oli edelleen astetta suurempaa. Onneksi tammalla oli hyvä kunto.
Kiisimme läpi hiljaisen metsän. Kumarruin tamman kaulan ylle, tartuin sen harjaan ja annoin lisää ohjaa. Bea sinkoutui eteenpäin vieläkin lujempaa. Onni oli hyvät maastot ja pitkät laukkapätkät, ne olivat samalla meidän salaisuutemme ponin hyvään kuntoon. Tunsin kuinka poni käytti jokaista mahdollista lihastaan sen työntäessä itseään vielä kovempaan vauhtiin. Tuuli suhisi korvissani ja sai silmät vuotamaan.
Suora oli ohi hetkessä, ja pikkuhiljaa aloin kokoamaan tammaani takaisin avuille. Se olisi selkeästi tahtonut jatkaa laukkaamistaan, jonka johdosta pidätteeni saivat aikaan vain alas lasketun pään ja muutaman köyrypukin. Roikuin nauraen ponin harjassa, sillä paljas selkä enkkuviltteineen ei tarjonnut kovinkaan suurta pitoa. Edessä aukeni pitkä ja jyrkkä ylämäki, joten päätin antaa Bean revitellä niin pitkään, kuin se koki tarpeelliseksi, sillä tiesin että se hyytyisi lopulta jossain vaiheessa mäkeä.
Olin ollut oikeassa, sillä mitä ylemmäs mäkeä pääsimme, sitä hitaammaksi laukka kävi. Lopulta tamma päätti asettua ja antoi siirtää itsensä ravin kautta käyntiin. Taputin voikon hiukan kosteaa kaulaa hymyillen.
Loppumatkan poni suostui kävelemään ja ravailemaan rentona ilman sen kummempia temppuiluja. Viimeiselle hiekkatielle kääntyessämme nappasin puhelimen taskustani ja huonona hevosenomistajana aloin selailemaan instagramia. Pian Bea kääntyikin Newen pihaan ja kipitti reippaasti oman tallinsa eteen.
Loikkasin alas ponin selästä ja repäisin viltin pois. Toivoin, ettei villapeitto ollut aiheuttanut sille kovin tukalaa oloa, sillä alunperin lenkkimme piti koostua pelkästä käynnistä ja muutamasta ravipätkästä. Lähdin taluttamaan tammmaa takaisin talliin samalla sen kaulaa rapsutellen.
Äiti oli ostanut meille joululahjaksi uudet suitset, nätit mutta käytännölliset PS of Swedenin High Jump Revolutionit ja niihin lampaankarvaisen nenälaatan. Hymyillen avasin turpahihnan ja vedin ne pois tamman sirosta päästä. Taputtelin Bean kaulaa hetken.
Pyyhkäisin uudet suitset kostealla pyyhkeellä ja asetin ne paikalleen koukkuunsa. Taittelin viltin takaisin kaappiimme ja nappasin sieltä sokeripalan, jonka Bea saisi syödä ulkona. Poistuin takaisin karsinalle ja samalla nappasin mukaan vaaleanpunaisen ulkoloimen jonka heitin tamman selkään, ja lopulta lähdin taluttamaan sitä ulos.
Päästin Bean irti tarhaan, mutta se jäi norkoilemaan vierelleni herkkujen toivossa. Pian se haistoikin taskussani piileskelevän sokeripalan ja kuopaisi jalallaan kiukkuisesti. Naurahdin tammalle ja ojensin herkun sille.
15hm
// Ihanan rauhallinen tarina, jossa todella ihanasti kuvailua mukana! Ventla ja Bea on kyllä ihan supersuloinen pari <3 ~ Elle