|
Post by Ventla on Mar 29, 2017 11:39:16 GMT 2
B E A U T Y S E"BEA", nf, tamma
x bean sivut x
N E V E R S A Y N E V E R "NEKKU", fwb, ruuna
x nekun sivut x
... sekä heidän urhea alamaisensa.
|
|
|
Post by Ventla on Mar 29, 2017 18:27:36 GMT 2
NEITI PINKKI SAAPUU NEWERRAANFIRST//29.03.2017Pihalla tuuli ja rymisi trailerin ajaessa hissuksiin tallin pihaan. Sen valkoiset kyljet olivat muuttuneet ruskeiksi kaikesta siitä kurasta, jota se oli osakseen saanut. Vaaleanpunaiseen vuorattu poni kopin sisällä odotti rauhallisesti auton pysähtymistä, ja sitä kuinka se peruutettaisiin ulos trailerista kisapaikalle.
Vaan Neiti Pinkkiä oltiinkin juksattu. Se huomasi sen silloin, kun hänen kuninkaallista korkeuttaan talutettiin pihamaan läpi talliin. TALLIIN. Tamma pörisi kummissaan, eihän tämä käynyt päinsä! Neito suotui kuitenkin loppuenlopuksi rauhoittumaan ja jäi odottamaan narun päässä käytävälle.
Ventla raahasi Bean enemmän ja vähemmän vaaleanpunaisia varusteita paikoilleen, äidin höpötellessä tallin omistajattaren kanssa. Tyttöä ärsytti, sillä äiti, entinen menestynyt kilparatsastaja ja mukamas niinkin tärkeä henkilö keksi taas valittamisen aihetta.
"Mutta eihän nyt Bea voi viettää yötä pihatossa. Sehän jäätyy! Se on klipattu, herran jestas", Ventla kuuli äitinsä motkottavan.
Tyttö itse oli klippaamista vastaan, sillä tahtoi että se voisi viettää aikaa mahdollisimman paljon ilman kinnaavia, inhottavia loimia ja koska hän omisti ponin, oli isä käskenyt päättäjätahtoista äitiä pitämään näppinsä erossa klipperistä. Vaan eräänä päivänä, kun Ventla oli ilmestynyt talliin, hänen pieni kultainen poninsa oli menettänyt kaikki karvansa päätä ja jalkoja lukuunottamatta. Ja silloin hän oli ollut vihainen.
"Noh, mutta niinhän me sovimme. Ei nyt enää näin myöhään voi muutoksia tehdä, kun hevoset ovat jo saaneet iltaruuat ja rauhoittuneet paikoilleen. Haiku on jo karsinassakin", Kaisuksi esittäytynyt nainen selitti rauhallisesti.
Ventla tykkäsi tallin pääjehusta kovasti, mukavan rento tyyppi, joka ei selkeästikään vähästä hätkähdä.
"Hmph. Mutta jos joku toinen poni teloo sen, niin.." äiti motkotti.
Saatuaan viimeisetkin tavarat paikoilleen Ventla kiirehti käytävälle ja nappasi ponin narusta kiinni.
"Mä vien Bean sinne pihattoon." hän tiuskaisi äidilleen, jonka jälkeen katsoi Kaisuun, "voisitko tulla näyttämään tietä?"
Ystävällinen nainen lähti mielellään mukaan. Heti äidin kuuloetäisyydeltä päästessään Ventla pyysi anteeksi äitinsä tökeröä käytöstä. Tyttö selitti, että hänen puolestaan Bea voisi ilomielin mennä pihattoon, ja tuhahti ärtyneenä kertoessaan äidin klippausoperaatiosta. Kaisu oli todella mukava ja ystävällinen, eikä tuntunut menettävän hermoaan hieman kinkkiseen vanhempaan.
"Ollaan tässä syvemmissäkin vesissä uitu", nainen naurahti hymyillen.
Kun Bea saatiin pihaton ovista sisään, Kaisu vielä lupasi tarkkailla lauman sopeutumista yhteen. Ventla kiitteli kovin ja kehui tallia oikein sydämmensä kyllyydestä. Sitten koittikin aika lähteä, ja huomenna olisi uusi päivä - ilman motkottavaa äitiä. Tervetuloa Ventla ja Bea! Ihana aloitustarina <3 Äidit osaa olla kyl mukavia haha :') Innolla odotan, miten Haiku ja Bea sopeutuvat karsinakavereiksi 8) // Kaisu
|
|
|
Post by Ventla on Apr 2, 2017 17:25:31 GMT 2
BEA & TUULITUKKASECOND//02.04.2017Beaa kiukutti, sillä sen kaunis vaalea harja oli taas ihan mytyssä. Kinnaava loimi tuntui inhottavalta, eikä kukaan tullut sitä pelastamaan. Kun mä menin sitä hakemaan tarhasta, oli hyvä ettei se hypännyt suoraan mun syliini. Tamma piti huolen siitä, ettei Haiku tullut vähäänkään liian lähelle inisemällä ja häntää heilauttelemalla. Onneksi se sentään käyttäytyi silloin, kun ponit olivat yhdessä yhteisessä karsinassa.
Revin vaaleanpunaisen sadeloimen kiukkuisen voikon selästä sen äkkäilyistä välittämättä. Yleensä Neiti Pinkki osasi seisoa ihan nätisti käytävällä, mutta tänään se ei vain pystynyt siihen. "Bea ihan oikeesti", inisin harjatessani luonnonharjaksisella pölärillä tamman kylkeä. Lopulta Bea rauhoittui paikoilleen ja antoi jopa hoitaa itsensä loppuun.
Nostin mustan estesatulan hetki sitten asettelemani vaaleanpunaisen huovan päälle Bean selkään. Vyön kiristäminen oli tammani mielestä aivan yhtä kamalaa kuin aina yleensäkin, mutta kun sen jätti huomiotta kaikki onnistui ilman pientäkään ongelmaa. Ennen kuin suitsin ponini tungin blingiyksityiskohdilla varustetun kypärän päähäni.
Maneesissa humisi ulkona ulvovan tuulen takia. Kuten arvata saattaa, viisas Beautyni meinasi heti ensitöikseen saada kohtauksen heiluvista ulko-ovista. Lopulta se kuitenkin malttoi rauhoittua kävelemään, joten päästin ohjatkin taas hieman löysemmälle.
Alkuraveissa Bea otti muutaman ninjaloikan, mutta tasoittui normaalia nopeammin. Se ei edes yrittänyt mitään, vaikka maneesiin astui punapäinen tyttö tumman poninsa kanssa. Tammani hirnahti kimeästi ja sai vastaukseksi matalaa hörinää, mutta sitten oli taas yhteistyökykyinen.
Pyytäessäni Beaa laukkaan, se päätti säikähtää maneesin paukkuvaa kattoa ja vetää oikein mojovat pukit. Pysyin juuri ja juuri kyydissä, joka selvästikin ärsytti aivan älyttömästi voikkoa prinsessaponiani. "Jospa nyt keskityttäisiin ihan vain siihen työntekoon", mumisin hiljaa. Tamma laukkasi siististi keskiympyrällä pyörivän ratsukon ohi ja kääntyi päädyssä nätisti pienehkölle voltille.
Muutaman laukanvaihdon jälkeen pyysin Bean raviin ja tein muutamat helpot väistöt siksak-kuviolla, ennen kuin löysäsin ohjaa ja annoin tamman jolkotella eteen-alas- tyylisesti ympäri maneesia. Tässä vaiheessa ponin kiinnostus tummaa ruunaa kohti heräsi, ja se oikein hörisi sille häntä tötteröllä ravatessaan ohi. Punapää tirskahti hevosensa selästä. "Sori, tää on vähän tällänen pölkkypää", naurahdin Bean esitellessä itseään sulhoehdokkaalleensa. "Joo ei mitään, ei se ainakaan tätä herra Rokkia haittaa", tyttö hymähti. Siirtyessäni käyntiin punapää esittäytyi Wilmaksi. Hän omisti kuulemma Rokin lisäksi raviponi-Mikran.
Loppukäyntien aikana jutustelimme ties mistä liittyen Newerraan. Wilma kertoi lähes kaikista tallilaisista jotain, enkä tajunnut, miten se pystyi tuntemaan kaikki, kun itse en muistanut kuin muutaman nimen. Hän myös kertoi, että ennen tämänhetkistä ponijengiään tyttö oli kuulemma omistanut shettiksen sekä toisen russin.
Hoidin Bean taas käytävällä, rupatellen poniansa rapsuttelevan Wilman kanssa. Tyttö vaikutti oikein mukavalta, ja olikin vain muutaman kuukauden itseäni vanhempi. Beakin taisi pitää Rokkiponista oikein toden teolla, sillä kun Haiku tuotiin karsinaan sen seuraksi, ei ponineitoa kiinnostanut edes äkkäillä sille.
Ihana ponitarina <3 Beasta ja Haikusta tulee vielä hyvät karsinakaverit, siitä olen varma! <3 // Kaisu
|
|
|
Post by Ventla on Apr 9, 2017 21:57:06 GMT 2
SPONSORIPONI?THIRD // 09.04.2017
"Ventla, et ikinä usko, mitä juuri sovin!" äiti hehkutti innoissaan keittiönpöydän ääressä lopetettuaan pitkän puhelun. Huokasin syvään muljauttaen silmiäni. Suljin uutuuttaan kiiltelevän iPhoneni ja nousin ylös. Suuntasin keittiöön ja mulkaisin suorastaan ilosta hehkuvaa naista. "Laitoin muutama päivä sitten sähköpostiviestiä yhdelle pienelle firmalle, hevostarvikeliikkeelle. Yksi ystävistäni on töissä tuossa yrityksessä ja ehdotti kysymään tätä juttua heiltä." äiti höpötti. "Niin?" "Noh, tämä liike alkaa sponsoroimaan sua ja Beaa!" nainen hihkaisi ja hymyili kuin naantalin aurinko. "Täh? Mitä se nyt käytännössä meinaa?" mutisin hieman epäileväisenä. "Ei mitään kauhean erikoista. He voivat lahjoittaa sinulle varusteita ja muita tavaroita mainostusta vastaan. Esimerkiksi kisavarusteita - vaikka joku ihana huopa tai loimi, jossa on firman logo. Sun täytyy vain jatkaa aktiivista kilpailemista, niin diili pysyy yllä! Eiväthän ne hyödy pelkästä Newerran sisäisestä mainonnasta."
Musta, suuri volvo körötteli mutaista hiekkatietä eteenpäin. Äiti oli höpöttänyt sponsorisopimuksesta kuin viimeistä päivää, mutta mä en ollut erityisemmin innoissani. Bealla oli ihan tarpeeksi huopia ja loimia - enkä mä tahtonut mainostaa ketään tai mitään! Kisaamistakin olin tehnyt ennen vain kisaamisen ilosta, se oli hauskaa yhteistä toimintaa Bean kanssa, mutta nyt sekin olisi pakollista. "Nythän Newerrassa on ne Tie tähtiin-kilpailut. Vielä estekisat! Tehän voisitte osallistua vaikka kasikymppiin. Tai vaikka metriin! Sehän olisi hienoa! Kyllä ne sieltä saavat varmaankin postitettua jotain tavaraa, niin saatte tämän sopimuksen hyvin alkuun. Eihän ole mitään järkeä vitkutella!" äiti hehkutti. "En mä halua kisata niissä." mumisin. "Mitä? Mikset muka?" nainen hätkähti. Kuulin sen äänestä vivahduksen halveksuntaa. "No koska.. Ei me olla vielä valmiita Bean kanssa.. Se tarvii treeniä, sä tiedät sen itsekin. Se on tiputtanut lihasta sen mahahaavan takia - ja sekin on sun vika." kivahdin. En ikinä antaisi äidilleni anteeksi pienen ponini sairastumista. "Miten niin minun vikani? Miten minä muka siihen voisin vaikuttaa?" äiti sihisi hampaidensa välistä. Se puristi rattia sormiensa välissä rystyset valkoisena. Jos nyt sanoisin jotain, nainen luultavasti räjähtäisi. "Sä klippasit sen. Sä et antanut sen tarhata kaverin kanssa. Sä lisäsit sen kauramäärää, että se muka saisi lisää virtaa ja vähensit heiniä, että se laihtuisi. Sä annoit sen olla pihalla vain muutaman tunnin. Mä en tajua, miten sä olet noin idiootti", kiljaisin ja käännähdin niin paljon selin naista kohti, kuin vain etupenkissä istuessani pystyin. Äiti pysyikin hiljaa. Ehkä se tajusi, kuinka typerä oli ollut.
Onnekseni äiti ei tunkenut mukaan tallille. Nappasin hiljaisuuden vallitessa tallikassini takapenkiltä ja kävelin talliin. Wilma pyyhälsi Mikran harjapakki kourassaan melkein syliini. Se oli tuonut Rokin jalkapyykille yksityistallin pesariin. "Moikka!" tyttö hihkaisi omaan, iloiseen tyyliinsä. Ehdin vain moikata mietteliäänä takaisin, kun hän jo jatkoi: "Me ollaan menossa Paun kanssa ajolenkille maastoon. Sä voisit tulla mukaan, vaikka mun ja Mikran kyytiin! Kävin jo ratsastamassa Rokilla, niin ei voida ainakaan käydä selästäkäsin yhdessä", Wilma höpötti minkä kerkesi. "Äh joo.. Mä en oikein tiedä ehdinkö mä. Mun pitäisi juoksuttaa Bea tänään", hymähdin hieman surumielisesti. Olisi ollut kivaa päästä muiden mukaan. "Kyllä sä ehdit! Meillä menee vielä Paun kanssa ikuisuus, se ei oo tullu vielä edes talliin ja Sam on niin kurainen, että sen harjaamiseen kuluu ainakin tunti", punapää virnisti. "Okei, no kyllä mä sitten tuun!" hymyilin ja poistuin taukotupaa kohden.
Heitin pikaisesti kassini kaapin perälle ja lähdin noutamaan kurakylvystä nauttivaa Beaa pihalta. Tamma oli vuorattu sadeloimella, jonka alta pilkotti punainen sisätoppis. "Jaajaa, äiti on sitten vissiin taas muuttanut sun loimitusohjetta.. Eikö se tajua, että sä paahdut niin paksulla varustuksella", huokasin tunkiessani kämmeneni ponin loimen kaulakappaleesta sisään. Se oli hieman hiessä. Murahdin ärtyneenä ja puin Bealle riimun. Haiku hengaili tarhan nurkassa, eikä edes tajunnut sen ystävän lähtevän.
Matkalla talliin törmäsimme Kaisuun. "Moi! Mulla olikin asiaa sulle", nainen hymyili. "Aijaa, mitäs?" "Tuosta Bean loimituksesta.. Eikö sillä ole jo tosi paljon tavaraa päällä lämpötilaan nähden? Vähemmälläkin pärjäisi", Kaisu selitti hieman kiusaantuneena. Ei varmasti ollut kivaa puuttua asiakkaiden hevostenhoitoon. "Joo, mäkin mietin miksi sillä on näin paljon loimia. Äiti on varmaan taas muokannut sen loimitusohjetta. En tajua kuinka ohut karva niillä sen entisillä kilpahevosilla on ollut, kun se heittää tällekin näin paljon takkeja päälle. Bea on ihan hikinen loimen alta.." nurisin harmistuneena. "Aijaa, mites nyt niin? Noh, mutta sun pitää kirjoittaa Bean tämänhetkinen loimitusohje ja teipata se sen karsinan seinään. Noudatetaan sitä jatkossa, ja jos muutat takkiratkaisuja, niin laita vaikka viestiä", Kaisu ehdotti hymyillen. Totesin tekeväni niin ja jatkoin matkaa hieman paremmalla tuulella. Onneksi meidän tallilaiset olivat äidistä huolimatta todella mukavia.
Wilma oli kadonnut Rokin kanssa pesarilta, joten pääsin huuhtomaan oman ponini jalat sekä hännän. Annoin sen seisoskella pesarilla harjauksen ajan, josta se selkeästi piti. Hain aluksi kaikki mahdolliset juoksutusvermeet apuohjista juoksutusvyöhön, mutta ihan vain äitiäni kiusatakseni jätin kaikki ylimääräiset remmit pois. En tykännyt siitä, että äiti tahtoi vetää ponin juoksuttaessakin ihan myttyyn. Tyytyväisenä talutin kultaisen tammani pelkän kapsonin kanssa tyhjyyttään huutavaan maneesiin.
Bea ravasi kiltisti ympyrällä, paljon tyytyväisempänä kuin apuohjien kanssa. Se pärski onnellisena ja laski päätään eteen-alas. Hymyilin, ponin hyvä mieli tarttui itseenikin. "En tajua, miten äiti on niin outo. Nyt se hommasi meille sponsorinkin, ja meidän on pakko kisata. Se on ihan tyhmä.. En ikinä anna sitä mahahaavaa sille anteeksi. Älä anna säkään", nurisin rennolle tammalleni, joka siirtyi letkeään laukkaan juoksutusraipan pienestä heilautuksesta. "Onneksi sä oot nyt terve. Ihan kokonaan. En anna sen tehdä sitä enää ikinä, pidän susta ihan maailman parhainta huolta, lupaan sen."
Talutin onnellisen ponitamman maneesista suoraan sen tarhalle. Bea oli niin kovin tyytyväinen päästessään piehtaroimaan mutaiseen maahan ilman typeriä loimia. Ulkona oli niin lämmintä, että pystyin hyvällä omallatunnolla jättämään tamman ilman takkia pihalle. Seuraavaksi suuntaisin kirjoittelemaan uutta loimitusohjetta.
"Täällähän sä oot!" Pau hihkaisi taukotuvan ovelta ja hiippaili selkäni taakse. "Beautyn uusi loimitusohje?" tyttö lausui hitaasti. "Joo, äiti oli taas mennyt sössimään sen vanhan. Mä käyn viemässä tän tonne karsinan eteen, niin jos tuun sitten teidän luo?", selitin hymyillen. "Käy hyvin! Ponit on valmiina, tuu pian!" Ja niin suloiset Peppi Pitkätossu-saparot heiluen Pau olikin jo poissa.
Teippasin loimitusohjeen ponin karsinan oveen ja lähdin tyytyväisenä ulos. Mikra odotteli malttamattomana Wilman kärryjen edessä, eikä millään pysynyt paikoillaan kun kiipesin punapään vierelle. "Ette ikinä usko, kuinka typerä mun äiti on", huokasin ponikaksikon lähtiessä liikkeelle. Ja niin mä selitin koko tarinan typeristä sponsoreista, mahahaavasta ja klippauksesta sekä loimitusohjeista uusille ystävilleni, Wilmalle ja Paulle. Just tommosia ne äitit osaa olla... On jotain samaa, kuten hevosharrastus, mutta ajatusmaailma ihan eri. Toivottavasti Ventlan mami antaa vielä joku päivä tytön poneilla rauhassa! Bea ei oo mikään kilpapuokki, vaan söpö ponipallura <3 Kirjotat kyl hyvin hahmoja, ja ihanasti tuot kyllä väriä Neween uudenlaisilla hahmoilla! // Kaisu
|
|
|
Post by Ventla on Apr 27, 2017 21:49:39 GMT 2
TAHTOJEN TAISTOAFOURTH//27.4.2017Sponsorisopimuksen jälkeen olin ottanut äidin kanssa yhteen useammin kuin laki sallii. Mä olin huutanut sille pää punaisena ja uhannut muuttavani isän luo Helsinkiin, mutta ne ajatukset olin hylännyt tajutessani Bean tilanteen. Se oli paljon rennompi pienemmällä tallilla, se nautti pitkistä tarhausajoista ja suorastaan rakasti pitkiä maastolenkkejä, joita saimme tehdä niin paljon kuin tahdoin.
"Ventla, ymmärrätkö, että teidän pitää treenata, että olette tikissä kesän kisoissa! Ajattele, mitä kaikki sponsorit ajattelevat, jos tuotte radalta puomin mukananne.." äiti jäkätti päivästä toiseen. Treenaa, treenaa ja treenaa. Milloin se tajuaisi?! Mä en aikonut kisata tänä kesänä, ellen saisi sitä vanhaa intoa takaisin. Sitäpaitsi, Bealla oli ollut hyppylomaa äidin tietämättä - se varmasti tappaisi mut jos saisi tietää.
Tänään me hypättäisiin ensimmäistä kertaa loman jälkeen ja sekös vasta innosti. Olin tosin löytänyt itsestäni sisäisen kouluratsastajan, enkä ollut edes erityisemmin kaivannut hyppyjä - Beakin oli ollut ihan hyvällä mielellä. Se oli tottunut viikottaiseen treenaamiseen myös hypäten ja aiempien kokeiluiden jälkeen poni oli ollut lähes mahdoton esteillä. Siksi olinkin hieman epäileväinen äidin kootessa oksereita, pystyjä kaiken maailman johteiden kanssa sekä sarjoja ympäri maneesia. Siinä samalla mietin kahta juttua: miten äiti sai varattua maneesin meille aivan kokonaan ja miten saisin estekorkeudet aluksi matalina.
Keventelin vähän löysemmällä ohjalla ympäri maneesia. Bea tuntui kivalta - se ei meinannut hypätä kuuhun nähdessään esteet, muttei se myöskään ollut mikään pystyynkuollut laama. Erittäin hyvät lähtökohdat, ellen sanoisi. "Ventla, ota ne ohjat käteen. Älä anna sen juosta noin alhaalla, se pystyy korkeampaankin muotoon" tummatukkainen nainen kiljui maneesin keskeltä. Äidissä ja mussa oli paljon samaa, molemmilla oli pitkät, ruskeat hiukset sekä niitäkin tummemmat silmät. Molemmat rakastettiin hevosia ja ratsastusta, äiti tosin sitä mahtailemista, mä enemmänkin niitä eläimiä ja niiden kanssa vietettyjä hetkiä.
Annoin ponin ravata eteen-alas vielä muutaman kierroksen, ihan vain ärsyttääkseni äitiä. Lopulta otin ohjat käsiini ja pyysin ponin rentoon muotoon. Tiesin, että omana kotivalmentajanakin toimiva nainen vihasi sitä, etten pakottanut Beaa turpa rullalle, vaan ratsastin sen rehelliseen peräänantoon, jossa se pystyi liikkumaan oikein. "Lyhyemmäksi. Ventla kuuletko sä? Lyhyemmäksi se poni!" äiti huuteli keskeltä. Aivan kiusakseni siirsin ponin laukkaan ja annoin sille luvan laukata reippaampaa pitkänä kuin nälkävuosi.
"Laske tota ja tota okseria. Nelkyt senttiä on hyvä korkeus, okserin takapuomi voi olla viiskyt", mutisin välikäyntien aikana. "Älä hupsuttele, nehän on lähes kavaletteja. Kuuskymmentä on aina ollut meidän verkkakorkeus heti ristikkojen jälkeen." äiti naurahti, kunnes tajusi että olin tosissani. Nainen käveli jäykästi esteille ja laski ne haluammalleni korkeudelle. Keräsin ohjat käteeni ja tunsin, kuinka Bea otti hiukan kuumaa. Se oli sopivasti kierroksilla, jolloin siitä tuli herkkä, mutta eteenpäinpyrkivä - täydellinen esteille siis.
Kun hypyt onnistuivat muutamaan kertaan, annoin äidille luvan nostaa esteitä. Hyppy toisensa jälkeen toimi paremmin kuin pitkään aikaan ja Bea oikein varoi kolauttamasta. Se oli löytänyt vanhan intonsa tähän touhuun ja loikki helposti esteen kuin esteen yli. Pikkuhiljaa aloimme kohottautua kisakorkeuksiin - ja niistä yli.
Päivän viimeinen este oli sataviisitoista senttiä, jonka tamma suoritti puhtaasti. Niimpä meillä oli uusi ennätys, enkä voinut olla ylpeämpi. Vaikka äiti tahtoi meidän jatkavan aloin itsepintaisesti verkkailemaan ponia pois. Annoin sen hölkätä kaula pitkänä ja oikein tunsin kuinka äidin päässä höyrysi. Nautin siitä tunteesta, kun sain äidin suuttumaan.
Lopulta istuin hiljaisuuden keskellä mustan volvon etupenkillä. "Mitä tää tänpäivänen oikein oli? Etkö sä halua pärjätä?" äiti rikkoi hiljaisuuden. "Meillähän meni paremmin kuin ikinä, poni oli hyvä alusta loppuun. Pitkästä aikaa", mutisin. "Luuletko, että sä pärjäisit koulukilpailuissa tuollaisella muodolla? Mikset kuuntele mua, mikset tottele?" nainen sihahti. "Mieluummin tasainen ja pitkä, kuin virkkuukoukku, jossa se juoksee selättömänä. Sun se pitäisi tietää." "Kumpi meistä se valmentajakoulutuksen käynyt on? Kumpi meistä on kisannut Suomen mestaruuksissa, mitä?" "Jos siellä on tuollaista, toivon etten ikinä joudu sinne." Tunsin, kuinka äidin päässä kiehui. Ja tällä kertaa se ei ollut ainoa.
Voi kun sä kirjotat hyvin noita hahmoja! Tykkäsin tästä jo sillä, että samaistun niiin hyvin tuohon asetelmaan, että äiti päsmäröi ja itse tahallaan tekee omalla tavalla sanomatta mitään =D Ventlalla on kyllä hyvä asenne heppailuun! Johonkin tarinaan voisi saada hauskaa eloa, jos joku muu olisi samaan aikaan ratsastamassa, ja hämmästyisi tosta Ventlan äitin touhusta =DD Ootan innolla jo seuraavaa tarinaa! // Kaisu
|
|
|
Post by Ventla on Apr 30, 2017 9:46:00 GMT 2
JOSKUS JOTAIN HYVÄÄKIN?FIFTH // 30.04.2017
Mä olin väsyneempi kuin laki sallii, mutta mitäpä en ponini vuoksi tekisi. Olin seisonut viileällä tallin käytävällä kello kahdeksasta alkaen, mutta paikanpäälle olin ilmestynyt jo ennen seitsämää. Rapsuttelin päiväkänneistään nauttivaa ponitammaa, joka pysyi hädin tuskin pystyssä. Sillä oli huono viinapää.
"Joo-o, kyllähän sieltä paljonkin piikkejä löyty, ihme kun ei ollu reagoinu, ainakaan mitenkää kovin selkeästi", tumma, pitkätukkainen mieshenkilö selitti. "No onko ne nyt hoidettu?" äiti ehti vikisemään ennen kuin sain edes suuni auki. "Toki, jos mä jotain teen niin teen sit kans kunnolla. Tuotanoin, raspaus tekis sit satakaksviis", eläinlääkäri, joka muuten osasi hommansa, jatkoi. "Niimpä niin." äiti tuhahti ja ojensi setelinipun äijän käteen. Sitten se olikin hetkessä kadonnut.
Talutin Bean karsinaan selviämään rauhoituksesta. Se olisi kahden tunnin päästä suunilleen kunnossa, joten kolmen tunnin kuluttua olisi aika lähteä töihin. Ainakin äidin mielestä. Oikeasti mä menisin vain maastoon, hah.
Kolme tuntia vierähtikin kivasti kaupoilla, ja ostin Bealle söpön otsapannan, joka oli koristeltu vaaleanpunaisilla ja vaaleilla timanteilla. Säätelisin sen ponin suitsiin ennen kuin lähdettäisiin.
Lopulta me palattiin tallille, ja löysin ponin tyytyväisenä karsinastaan mussuttamassa heiniä, jotka Erik oli sille ystävällisesti heittänyt. Tamma ei millään tahtonut poistua päivällisensä äärestä, mutta lopulta astui ulos boksistaan. Talutin sen pesarille odottelemaan, joka olikin hyvä ratkaisu - poni oli siellä usein rennompi.
Harjattuani Bean nostin sen selkään enkkuviltin, joka olisi ehkä pakko ottaa mukaan. Klipattu poni ja takatalvi ei ollut niin kiva ajatus. Suitsin ponin pikaisesti ja talutin sen pihalle, ennen kuin äiti ehti tajuta mitään. Kun olin jo selässä ja hyvää vauhtia kävelemässä kohti maastolenkkejä, nainen ryntäsi ulos tallista. "Ventla! Sun piti treenata", se kiljui. "Ei nyt, ei tänään. Huomen sit", mutisin takaisin. Haha mahtavaa, kun Ventla pistää äitillensä hanttiin =D Kivan realistinen tarina, ite unohan aina kaikki raspaukset ynnä muut tarinoista =D // Kaisu
|
|
|
Post by Ventla on May 8, 2017 19:34:59 GMT 2
HUONOA PALVELUASIXTH // 08.08.2017MÄ HÄTKÄHDIN HEREILLE MUN IHANAN PITKILTÄ YÖ.. - SIIS KAUNEUSUNILTA, kun joku kaheli naapurihuoneesta pinkaisi jaloilleen ja aloitti aivan kauhean kiljumisen. Mä inahdin sille tosi kiukkuisesti, ja pamautin seinää niin, että oikein kolahti - jospa se mölyapina ymmärtäisi hiljentyä. Vaan eipä tajunnut, eikä äänentaso ainakaan laskenut ennenkuin se pitkätukkainen miekkonen suvaitsi saapua paikalle - arvatenkin myöhässä. Onneksi sentään toi kämppis antoi mun olla rauhassa.
KUN SE KIPPASI MUN AAMUPALAN SIIHEN ÄLLÖTTÄVÄN VÄRISEEN MUOVIKUPPIIN, joka mun huoneen seinässä roikkui, mä hörähdin sille kiltisti, sillä hienot neidit ovat kohteliaita, vaikka todellisuudessa mä olisin mielelläni luimistellut sillekin. Lopulta asuntola hiljeni, ja sain nauttia aamupalastani aivan yksin - tai siis melkein yksin.
PIKKUHILJAA KAIKKI VIEREISET HUONEISTOT TYHJENIVÄT, ja lopulta se vaaleatukkainen nainen tuli auttamaan mut ja the Kämppiksen ulos. Se takkutukka otti mun vaaleanpunaisen riimun, heitti ällöttävän loimen mun päälle ja vei mut pihalle, samalla kun Haiku hyppelehti kuin pikkukakara meidän perässä ulos. Olisi ollut paljon kivempaa, että se nainen olisi vienyt mut - ei toi mörrimöykky ymmärtänyt tyttöjen juttuja. Kehtas jopa nauraa, kun mä kiljahdin tarhanaapurille. Miehet...
MÄ OLIN ULKOILLUT JO HYVÄN AIKAA HAIKUN SEURASSA, kun ne viimein suvaitsivat toimittaa meille päivällisen ulos. Mun vaaleanpunaisesta heinäpussista heitettiin kasa heinää tarhan pohjalle ja the Kämppikselle vietiin toiselle puolelle. Sitten me vaan syötiin.
JOSKUS MUUTAMAN TUNNIN PÄÄSTÄ SE TUMMATUKKAINEN TYTTÖ SAAPUI PAIKALLE, nappasi mun riimut ja astui tarhaan. Mä päätin olla kiltti ja mennä sen luo höristen - ehkä se jopa olis tuonut mulle ruokaa. Arvatkaapa vain, ei ollut. Se vaan nappasi mut kiinni, talutti ulos tarhasta ja vei talliin.
MUA PUUNATTIIN JA HARJATTIIN OIKEIN TODEN TEOLLA, tänään olisi kuulemma kuvaukset, ja mähän pistäisin parastani! Ventla nosti selkääni mun valkoisen huovan, jossa oli kultaiset kantit - se sopi mulle superhyvin! Mua vähän kiukutti, kun se kietoi valkoiset pintelit mun jalkoihin, ja laittoi vielä mustat bootsikin, en tykkää erityisemmin siitä, että mun jalkoihin kosketaan.
LOPULTA MÄ OLIN SAANUT PÄÄLLENI MYÖS SUITSET JA VALKOISEN KORVAHUPUN, jonka reunoja koristi kultainen nauha. Ventla kiipesi mun kyytiin valkoisen paitansa kanssa, jossa siinäkin oli kultaisia yksityiskohtia. Tänään me sovittiin yks yhteen, tulisi varmasti hienoja kuvia!
KAMERA RÄPSYI TASAISEEN TAHTIIN, kun mä ravasin kaula kauniisti kaarella keskiympyrällä. Välillä mä oikein poseerasin, ja otin kameran kohdalla tosi hienoja askelia. Tein myös muutaman oman erikoisliikkeen, esimerkiksi suorilla jaloilla ylöspäin hyppyjä sekä erikoisen korkeita ja suuria pukkeja, mutta Ventlan mukaan ne olisivat vähän liikaa, en mä vaan tajua.
KUN KUVAUSSESSIO OLI OHI, mut harjattiin taas kunnolla, se inhottava loimi puettiin takaisin ja yhtäkkiä olinkin jo ulkona. Tuijotellessani Ventlan auton ajavan pois, joku pieni vaalea otus oli tullut mun viereen. Se oli koira. KOIRA. Mä vinkaisin kauhuissani ja pomppasin kauas tuosta hirviöstä, joka alkoi haukkumaan täyttä kurkkua. Joku pikkutyttö huusi sitä nimeltä ja sitten se lähtikin pois.
KOKO ILTAPÄIVÄ JA ILTA MENI SYÖDESSÄ, sekä tietenkin riehuessa, kunnes meitä tultiin hakemaan sisälle. Mun iltapuuro oltiin kipattu valmiiksi kuppiin, joten söinkin sen sieltä rauhallisesti, kuten hienot neidit. Se pikkutyyppi, the Kämppis, ahmi ruokansa heti, eikä heinienkään katoamisessa menisi kauaa, niimpä mun pitäisi puolustaa niitä.
KUN SE MÖRRIMÖYKKY SAMMUTTI VALOT, mä olin jo tosi väsynyt. The Kämppis kuitenkin jaksoi riekkua yöhmyöhään asti, välillä nakerrellen mun harjaa. Mä kiljaisin sille muutaman kerran, mutta ei se vaan jättänyt mua rauhaan. Huoh. Hahaha miten hauska! Alussa ihmettelin, et jopas nyt on kummalliseen soluasuntoon Ventla joutunut, kun naapurit kiljuu tai hakee syömään aamupalaa muovikulhosta :"D Sit tajusin et tää on toukokuun haaste, ihan mahtavasti kirjotettu ja todellakin suoritettu! // Kaisu
|
|
|
Post by Veeti on May 25, 2017 21:56:59 GMT 2
LAINAPONI VAI LAINAKUSKI?SEVENTH // 25.05.2017
Jostain syystä mä löysin itseni ainakin kolme kokoa liian pienen New Forestin selästä, vaaleanpunaiset freejumpit saappaitteni ympärillä. "Niinniin tää on nyt verkattu?" vinkaisin Ventlalle joka kokosi pientä rataa mun ja Indyn jälkeen jättämistä esteistä. "Joo joo, ota ravi ja laukka läpi niin saat siihen vähän otetta, etkä sit tipu jos se alkaa perseilemään!" tyttö kehotti tomerasti. Se oli ollut muutamana päivänä tosi outo, vähän alakuloinen, mutta nyt siitä ei ollut jälkeäkään. Mutta mikäs siinä, ajattelin, ja siirsin ponin raviin.
Laukattuani muutamat pätkät totesin olevani valmis ja Ventlan ohjaamana aloitin noin kuuskytsenttisestä pystystä. Bea hyppäsi siististi ja tarkasti. Se ei epäröinyt lainkaan, ja vaikka hyppytauon takia toin sen muutaman kerran huonosti esteelle, poni pelasti hienosti. "Täähän on näppärä peli!" hihkaisin innoissani. Bea oli tosiaan aivan mahtava hypättävä. "No se on, silloin kun se viitsii. Nyt se vaan yrittää tehä suhun vaikutuksen eikä pompi omiaan", Ventla naurahti.
Ei mennyt aikaakaan kun pysty oli jo metrissä, vaikkei se päivän ratakorkeus ollutkaan. Bea jaksoi edelleen hypätä nätisti ja se imi esteelle välillä vähän turhankin paljon. Tämän ponin kanssa martingaali ei ollut lainkaan turha keksintö.
Pituuteni vuoksi istunta ei ollut tänään parhaimmistoa, mutta Bea ei siitä välittänyt. Ainoastaan jos tökkäsin sitä kannuksella horjahtaessani ( ei oo mun vika, että mulla on liian pitkät jalat! ), sain kokea kiukkuisen ponin pukin. Välikäyntien aikana Ventla nosti (ja laski) esteet seitsemäänkymmeneen senttimetriin ja selitti radan.
Muutama tiukka käännös ja sarjaväli, muuten vain helppoja pystyjä joissa ei olisi meille ongelmia. Bea luultavasti menisi radan vaikka silmät sidottuna, mutta varmuuden vuoksi annoin sen näkökentän pysyä valoisana. Kunhan saisin laukan pyörimään, ei meillä olisi ongelmia.
Rata oli kokonaisuudessaan loistava, joten aloin loppuverkkailla hikistä ponia pois. Se oli suorittanut hienosti, joten kuuman päivän takia ei viitsinyt rasittaa pientä sen enempää. Voi kumpa olisin vähän lyhyempi, tälläisen voisi ottaa itselleenkin! Uu hauskaa, että Veeti pääsi ohjaksiin! Poika on kyllä taitava ratsastaja, odotan sitä, kun alat kisaamaan Indyllä - ehkä jo loppuvuodesta? Kiva tarina, vaihtelu hevosia lainaten virkistää <3 // Kaisu
|
|
|
Post by Ventla on May 28, 2017 17:52:26 GMT 2
RAKENNEKUVAUKSIA PELLOLLAEIGHT // 28.05.2017
Siinä välissä, kun poni malttoi olla syömättä, napattiin tämä kuva
Ihana kesäkuva! Rakenteeltaan kuva on minun silmään oikein onnistunut, ja karvapeitteessä on kaunista eloa ja kolmiulotteisuutta! Jos aiot kokeilla kuvalla PKK-näyttelyitä, kannattaa ottaa kuva vielä hetkeksi työn alle ja käydä hevosen reunat tarkkaan läpi, sillä ne ovat hieman epätasaiset. Jouhia kannattaa varjostaa ja pehmentää, nyt ne näyttävät keskeneräisiltä =) Kuva on oikeasti tosi hieno, oot kehittynyt paljon! // Kaisu
|
|
|
Post by Ventla on Jun 4, 2017 16:03:29 GMT 2
MAASTOILIJAT NINTH // 04.06.2017
Voi, miten suloinen kuva! Otit selvästi neuvosta vaarin ja käytit hieman enemmän aikaa jouhiin, hienoa! Nyt ne ovat jo paljon paremman näköiset. Varjosta vaan rohkeammin karvapeitettä ja jouhia, niin piirrokset saavat enemmän kolmiulotteisuutta // Kaisu
|
|
|
Post by Ventla on Aug 20, 2017 20:42:21 GMT 2
20.08.-17Silittelin vaalean ponitamman silkinpehmeää karvaa. Istuin kosteassa heinikossa sen nenän edessä, tuijotellen harmaata turpaa, joka katosi tasaisin väliajoin syvemmälle ruohomereen. "Osallistuitko sää?" Nostin katseeni vierelleni ilmestyneeseen tyttöön. Wilma tuijotti Beaa arvioiden. "Joo. Kasikymppiin ja metriin", hymähdin. "Ai jaa, kisataankin sitten vastakkain", punapää töksäytti. "Huomasin joo. Mut en mä aikaa lähde ratsastamaan. Haluun tauon jälkeen vaan puhtaat, tasaiset ja siistit radat." Wilma nyökkäsi hiljaa, ja pian se olikin jo poissa.
Mua ei huvittanut nousta, vaikka mun punaiset ratsastushousut kastuivat hetki hetkeltä enemmän. Märkä nurmikko ei kuitenkaan haitannut Beaa, joka mutusti innoissaan välipalaansa. Se oli täydessä varustuksessa, oli vatsapanssari, suojat, martingaali, estepenkki, mitävielä. Mulla oli jopa kädessä lyhyt esteraippa.
Lopulta löysin itseni raahaamasta puomeja ja tolppia paikoilleen. Ennen syyskuun estevalmennusta oli saatava taas hyppyjä alle, sillä viimeksi ponilla oli kunnolla hypännyt Veeti, ja siitäkin oli jo kolmisen kuukautta. Olinhan mä itse jotain pikkuristikkoja ylittänyt, muutaman pystynkin, mutten mitään kunnollista.
Päivän tehtävä oli simppeli. Puomi, kahden ja puolen metrin päässä ristikko, kaksi laukkaa ja pysty. Helppoa kuin heinän teko, paitsi että oli yksi juttu, nimeltään vesimatto. Olin raahannut tuon sinisen kammotuksen viimeisen pystyn alle, olipahan haastetta. Eihän Bea nyt sitä oikeasti pelännyt, enkä sen puoleen minäkään, mutta muodon vuoksi siihen tulisi ottaa ainakin muutama kielto ja liioiteltu loikka.
Verkattuani poninperkeleen siirryin ratalaukkaan ja käänsin ponin voltille. Laukkasin kevyessä istunnassa pitkän sivun loppuun ja lyhyen sivun keskeltä suuntasimme pituushalkaisijalle kohti sarjaa. Istuin satulaan ja pidin pakan kasassa, vaikka Neiti Pinkki olisi mieluusti vain painanut täysiä eteenpäin. Puomit liian nopeasti enkä nähnyt paikkaa, jolloin Bea lähti hyppyyn ensimmäisen kepin edestä. Se jopa pääsi yli kaatumatta ristikon sekaan, mutta näin parhaaksi kääntää sen uuteen lähestymiseen ennen pystyä.
Uudella tiellä (ja paremmalla keskittymisellä) sain ponin ratsastettua parempaan paikkaan niin, että sen lyhyet jalat eivät takertuneet puomeihin. Seitsemänkymmentä senttimetriä korkea pysty ylittyi helposti, kuten aina.
Lopulta siirryin loppuverkkailemaan tammaa. Se oli hypännyt mallikkaasti jopa 80cm - 110cm sarjan, joten uskoin, että nousisimme takaisin omalle tasollemme kunhan vain treenaisimme ahkerasti. Loppukäyntejä kävellessäni mietin hiljaa itsekseni, miksi ihmeessä äiti ei ollut puuttunut Bean kesäohjelmaan - se oli nimittäin lähinnä maastoillut.
10hm (!)
//Mukava tarina! Hypyt sujuivat näköjään hienosti, mahtavaa! Ventlalla on järki päässä ja hyvät tavoitteet kisoja varten, ja eiköhän meidän kaksikko ihan hyvin pärjää, Bea on mainio poni! ~W
|
|
|
Post by Veeti on Sept 2, 2017 13:26:36 GMT 2
02.09.-17Pieni suttu jossa Ventla ja Bea touhuilivat jotain yhdessä tarhan siivomisen sivussa.
11hm
//Kaunis kuva! Ihana harmoninen värimaailma <3 ~W
|
|
|
Post by Ventla on Sept 20, 2017 18:44:15 GMT 2
Kisaviikonloppu..Me oltiin valmistauduttu Newen kisaviikonloppuun turhankin vähän. Mä olin lähdössä hakemaan vain hyviä ja tasapainoisia ratoja pitkän tauon jälkeen, mutta sponsorisopimuksesta hössöttävä äiti ei luovuttanut edes kymmentä minuuttia ennen lauantain ensimmäistä koulustarttia.
Bea käveli virkeänä eteen. Se vaalea harja oli ammattimaisilla, tiukoilla ja siisteillä nutturoilla ja häntä oli letitetty siististi yläosastaan. Annoin ponille vähän ohjaa ja siinä samassa nainen ilmestyi viereeni. "Ventla, sun pitää tsempata tänään. Se Lauri saattaa olla täällä edelleen, ehkä teillä on vielä mahdollisuus! Muutenkin, meidän täytyy vaalia sponsorisopimusta." se selitti tarkkaavaisena. Muljautin silmiäni. "Anna olla. Me haetaan vaan yli kuudenkymmenen prosentin tulosta ja tasasta rataa. Ei mitään voittoja."
Äiti tuijotti rataani happamana, aivan kuin olisin juuri varastanut hänen voittomahdollisuutensa. Hänen?! Mehän täällä kisattiin. Näiden ajatusten pyöriessä päässäni Bea rikkoi laukan raville. Siirsin sen nopeasti uudelleen oikeaan askellajiin ja toivoin, ettei tuomarit rokottaisi kömmähdystä pisteistämme.
Helppo Cee oli muutamia rikkoja lukuunottamatta oikein nappisuoritus. Tuijotellessani Equipen kautta kisatuloksia, huomasin että tasan kuusikymmentä kaksi prosenttia riitti ykkössijaan, mutta ratsukkoja oli vielä jäljellä, kisasimmehan ensimmäisten joukossa. Lopulta monet tykittivät ohi, mutta olin silti ihan tyytyväineen pieneen poniini.
Helppo Bee, kooän spesiaali. Mun lemppari ohjelma, tuttu ja turvallinen K.N Special. En olisi arvannut, että vielä joskus saataisiin siitä alle 65%, mutta näköjään se oli mahdollista. Töppäilin radalla ihan omiani, jolloin Bea kiukustui ja alkoi pomppimaan omiaan. Tuomari katsoi meitä koko radan ajan huvittuneena, ja mua nolotti.
Sunnuntai aamuna äiti jätti meidät rauhaan ja sain verkkailla rauhassa 80cm starttiin. Bea tuntui aivan älyttömän hyvältä. Eteenpäinpyrkivältä, mutta se oli silti avuilla. Se keskittyi jalkojen nosteluun ja varoi hipaisemasta puomeja. Hyvillä mielin lähdimme radalle.
Koska mulla oli pomminvarma, pennin päällä kääntyvä ponitamma, useat kauhistelivat katsomosta meidän itsemurhateitä - eivätkä ne edes olleet mun pikku Bealleni vaikeita! Tykitettiin helpolle ykkössijalle ehkä meidän parhaimmalla radalla koskaan. Olin niin ylpeä mun neidistäni! Palkintojenjaossa tehtiin tuttuja ninjapomppuja ja vähän pelättiinkin ruusukkeita! Kunniakierros täysiä, kuten aina - mutta hauskaa oli!
Metrin verkassa Bea tuntui väsyneemmältä. Tiesin, että nappaisimme tällä radalla puomin tai pari matkaan, mutta en välittänyt. Poni oli kuitenkin tyytyväisenä menossa, joten päätin yrittää - eihän siitä kenellekään haittaa olisi, paitsi äidin sponsorisopparille.. Niinpä me lähdettiin radalle hyvillä mielin.
Ratsastin hyvät pitkät tiet joten päästiin kaikesta yli. Ponin väsymys puski joka tapauksessa päälle ja sarjalta se nappasikin molemmilta esteiltä puomit alas. Se sai silti isot kehut ja herkkuja, super poni joka tapauksessa!
Kun mä harjailin Beaa sisälle kuulin jonkun astuvan talliin. Käännähdin nopeasti kuullessani nimeni ja tuijotin kirkkaansinisiin silmiin. "Moi.. Te menitte tosi hyvin", tulija lausui pieni puna kasvoillaan. En tiennyt johtuiko se siitä, että hän oli juossut maneesilta talliin, vai jostain muusta. "Ai, kiitti! Tuu kattoon Beaa", hymähdin vähän kiusallisesti.
"Kuka se poika oli?" Wilma kysyi taluttaessani Beaa tarhaan. Säpsähdin ja vilkaisin tyttöön hämilläni. "Ööö.. Yks kaveri vaan", naurahdin. Wilma tuijotti mua toinen kulma koholla, mutta loppuenlopuksi onnistui saamaan meidät molemmat ainoastaan nauramaan.
12hm
// Ihana tarina, taattua Ventla-laatua <3 ~W
|
|
|
Post by Ventla on Nov 6, 2017 16:56:02 GMT 2
N E V E R S A Y N E V E R NEKKU // 6.11.-17
Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Kolme viikkoa sitten, harmaana syysaamuna me oltiin pakkauduttu autoon ja suunnattu sen nokka kohti mulle vierasta tallia. Äiti oli päättänyt, että mun täytyi saada iso kilpahevonen. Ja nimenomaan iso. Hevonen, jota me lähdettiin katsomaan, oli mulle itseasiassa ihan tuttu, vaikken mä sitä ikinä ollutkaan ratsastanut.Mä olin todellinen pätkä, vajaa 160 senttiä. Mun taskukokoisuudelle olisi riittänyt varsin hyvin mun juuri ja juuri ponikokoinen New Forestini, joka kuljetti mut (ainakin melkein) epäröimättä ihan kaikkialle, mihin vain uskalsin sitä pyytää. Silti, nyt mä kuitenkin seisoin omiin silmiini jättiläiskokoisen puoliverisen, kilpahevosen olemuksen omaavan ruunan edessä. Vilkaisin epäröiden äitiini, joka oli pakahtua onnesta. Olin varma, että vaikka vihaisinkin tuota jättiläistä, äiti ostaisi sen joka tapauksessa, vaikka ihan itselleen.Never Say Never. Nimi oli kuin kohtalon ivaa, sillä äidin aloittaessa hienoiset vihjailut uudesta hevosesta olin tokaissut, etten ikinä, ikinä, suostuisi ottamaan kontolleni kahta nelijalkaista, varsinkin kun toinen niistä olisi oikeasti hevonen. Silti, tässä mä harjasin Nekuksikin kutsuttua puoliveristä, joka sai mun sydämmen tykyttämään tuhatta ja sataa. Mua oikeasti jännitti seisoa siinä hevosen vierellä, jonka säkäkorkeus oli melkein kymmenen senttiä oman pituuteni yläpuolella. Ruuna oli kuitenkin kiltti, paremmin kuvailtuna jopa hellyyttävä. Se tutki mun taskut perin pohjin, antoi mun harjata mistä vaan, pärskähti välillä rentoutuessaan ja huitoi ilmaa ylähuulellaan kun rapsutin sitä etujalkojen välistä, mahan alta.Bea ei ollut koskaan hypännyt ratana metrikymppiä suurempaa, eikä se ollut koskaan osannut Helppoa Aata vaikeampia asioita. Totta kai ponin kanssa pääsisi varsinkin koulupuolella kovemmallekin tasolle, mutta mulla ei ollut siihen tarvetta. Silti, nyt mä keikuin rautakangeksi jännittyneenä rataesteinä metri vii-si-kym-men-tä hyppäävän ruunan selässä. Koulupuolellakaan Nekku ei jäänyt Bean tasoa alemmas, sillä se kiikutti ainakin entisen omistajansa läpi Vaativan Been.Koeratsastus oli ollut yksi farssi, vaikka rentouduinkin hiljalleen ruunan isoihin liikkeisiin. Musta tuntui, että mun vatsalihaksia porattaisiin timanttiterällä niin pitkään, että ne halkeaisivat ja räjähtäisivät ympäri valaistua kenttää. Nekun ravi oli vähintään kaksinkertainen Bean liikkeisiin verrattuna, laukasta puhumattakaan.Otettiin lopuksi vielä muutamat hypyt erilaisille esteille. Ratsastin itse todella huonosti, sillä en vain osannut laskea askeleita esteille oikein. Lähes väkisin lähdin mittailemaan matkoja Bealle sopivaksi, jolloin tulimme lähes aina aivan liian pohjaan. Nekku kuljetti silti minut ihan tyytyväisen oloisena metristenkin esteiden ylitse, mitä nyt välillä vähän potkaisi takajaloillaan esteen päällä kun keikuin kyydissä miten sattui. Onnekseni Bea oli aiheuttanut mulle oikein hyvän tasapainon konnankoukkujensa seurauksena, joten mulla ei ollut sentään mitään vaikeuksia pysyä kyydissä. Kolme viikkoa myöhemmin, eli tänään, hevosauto kaarsi viimein Newerran pihaan. Mä olin itse jäänyt tallille ratsastamaan Beaa, sillä Nekun saapumisen jälkeen kello olisi jo paljon, eikä mulla jäisi enää aikaa maailman parhaimmalle ponille. Nyt mä kuitenkin tuijotin hiljaa, kuinka äiti peruutti rennon ruunan ulos kopista. Nekku päästi hentoisen hirnahduksen, aivan kuin ilmoittaen vanhoille kavereilleen saapumisestaan.Äiti nakkasi ryhdikkään puoliverisen riimunnarun mun suunnilleen täriseviin käsiini. Silmiäni korostivat tummahkot silmänaluset, sillä en ollut nukkunut kovin hyvin ostopäätöksen jälkeen. Mun onnekseni Veeti napsahti kuin tilauksesta paikalle silmät kiiluen. Mä en tajunnut, miten se pystyi viihtymään tälläisten ylisuurten eläinten seurassa."Se onkin sit vähän eri luokkaa kuin Bea", Veeti virnisti."No ei kai.." mumisin heittäessäni sadeloimea ruunan selkään. Nekku oli klipattu jo aikaisemman omistajan toimesta, joten mä en voinut valittaa. Ja tottapuhuen, en mä enää oikein jaksanut välittää siitä, saksittiinko talvikarva pois vai ei. Kunhan oli sopivia ja hyviä loimia."Mut se on kyl hieno hevonen. Aattele, se on vasta kuus ja hyppää jo niin isoja!" poika henkäisi."No on joo. On se ihan kiva", hymähdin kiinnittäessäni kaulakappaletta Nekun leuan alta. Kätevää, mä pystyin seisomaan tikkusuorana ruunan pään alla, eipähän tarvinnut turhia kumarrella.Lopulta me päästettiin puoliverinen uuteen laumaansa. Nekku "joutui" asumaan pihatossa, mikä satutti äidin tunteita suuresti. Mä en jaksanut edes välittää sen marmatuksesta, vaan keskityin tuijottamaan uutta omaa hevostani muiden seassa.Ja niin musta oli tullut taas yhden hevosen omistaja. Never Say Never, mun ensimmäinen oma hevoseni. Siltikään en voinut unohtaa tarhassaan seisoskelevaa, pinkin loimensa alla murjottavaa ponitammaa, jota kukaan ei koskaan tulisi korvaamaan.koeratsastus
13hm (V&N 1hm)
Kivan tunnelmallisesti kirjoitettu tarina ja upea kuva! Kyllä Ventlan kelpaa kun on noin ihanat hepat <3 ~ Elle
|
|
|
Post by Ventla on Nov 8, 2017 18:28:05 GMT 2
J Ä T T I L Ä I N E NNEKKU // 8.11.-17
Nekku oli ollut mulla nyt suunnilleen kaksi päivää, ja mä olin jo ihan hukassa. Eilinen oli helppo, sillä ruuna vain käveli liinan päässä ja mulla oli hyvin aikaa pikkupirulle ja tänään liikutukset menisivät juuri toisin päin, mutta entäs sitten huomenna. Bealla ei voinut pitää kahta rentoa päivää, muttei sen puoleen Nekullakaan. Siispä mun pitäisi liikuttaa kaksi hevosta kunnolla yhden illan aikana ja ehtiä vielä tehdä kouluhommatkin. Olispa loma. Mä olin jo pikkuhiljaa tottunut seisomaan Nekun suuren pään vierellä saamatta sydänkohtausta. Ruuna oli niin kiltti, ettei mun oikeastaan tarvinnut pelätä sitä. Toki jos se esimerkiksi säpsähti tai teki jotain muuta "tosi rajua", mä olin suunnilleen paniikin vallassa, mutta ehkä se siitä. Bea taas tuntui ihan miniltä Nekun jälkeen, mutta sama toimenpide tapahtui käänteisenä jos siirryin ponista puokkiin. Heitin tummansinisen villaloimen Nekun selän yli. Olin saanut äidin entisen kenttähevosen kalliit laatutavarat käyttööni, sillä en omistanut kovinkaan paljoa ei-taskukokoisia varusteita. Onnekseni jättiläisen ja äidin ex-kilpurin varustekoko oli sama, sillä nyt mun ei tarvitsisi ostella ihan jokaista loimea ja huopaa. Toki ruunan mukana tuli tavaraakin, muttei tietenkään kovinkaan paljoa. Silti, äidin tavarapakkomielteestä täytyi olla jotain haittaakin. Se nimittäin tahtoi välttämättä kokeilla ex-hevosensa meksikolaisia Nekun päähän, mutta totta puhuen en jaksanut edes vastustella. Niinpä se nyt seisoi pärskien karsinassaan, erilaisella turparemmillä varustettua päätään rennosti roikuttaen. Mä talutin Nekun ulos ja kiipesin sen selkään. Ulkona olisi vielä noin tunnin ajan valoisaa, joten päätin suunnata kentälle, joka vielä hetken pysyisi ratsastuskuntoisena. Ruunalla oli hieman virtaa, mutta onnekseni se näytti sen vain normaalia reippaammalla kävelytahdilla ja kauhealla puhinalla, sillä muuten olisin ollut kirjaimellisesti kusessa. Hetken mielijohteesta käänsin puoliverisen autotielle alkukäyntien ajaksi. "Nekku! Onpa se komea nykyään", meitä vastaan tullut Erik oli hihkaissut. Kommentti oli jäänyt mieleeni, sillä mä en jostain syystä nähnyt puoliverisessäni mitään eroa. Toki se oli klipattu, mutta en oikein uskonut Erikin tarkoittaneen sitä. Mun ehkä täytyisi etsiä käsiini vanhempia kuvia ruunasta, tai jotain. Jättiläinen liikkui tänään tosi kivasti. Mä pääsin pikkuhiljaa sen liikkeisiin mukaan, vaikkakin ne edelleenkin tuntuivat kauhean isoilta. Sain sen välillä myötäämään niskastaan kivasti, eikä takajalatkaan enää raahautuneet mukana, vaan ruuna jaksoi työntää niillä kunnolla. Toki mun täytyi välillä muistutella kouluraipalla, että kyllä nyt pitää liikkua, mutta onnekseni Nekku ei reagoinut samanlaisella pukkirodeolla, kuin Bea. 14hmTaas todella tunnelmallisesti kirjoitettu tarina, josta välittyy lukialle hyvin Ventlan fiilikset. Ja upea kuva jälleen kerran! <3 ~ Elle
|
|