Priian hoitokirja

22.4.2017

Vilkuilin kelloa, joka oli viimeisen parituntisen edennyt niin verkkaiseen tahtiin, että mä olisin mieluiten parkunut ääneen.
"Hei", tervehdin suklaapatukkaa tiskille tunkevaa tyttöä, joka vain nyökkäsi ujosti hymyillen.
"Euro ja kymmenen senttiä", mutisin miettien, miksi se ei ollut mennyt hakemaan patukkaansa muualta. Kaupasta sen olisi saanut puolet halvemmalla.
Tytön perässä tiskille laahusti lippispäinen mies, joka halusi onnenrivinsä mukaan lottoarvontaan. Se yritti vääntää vitsiä siitä kuinka kaipaisi voittoa päästäkseen pakoon Suomen kevättä, joka oli tänäkin aamuna tarjonnut räntäsadetta.
"Niinpä", mä yritin naurahtaa, kun mies hörisi omalle vitsilleen ja toivotti mulle hyvät päivänjatkot.
"Mitäs sulle saisi olla?" kysyin asiakaspalveluäänelläni jonon hännänpitäjältä. Vaaleahiuksinen mieshenkilö tuijotti mua sinertävänharmailla silmillään ja väläytti mulle sitten pienen virneen.
"Kolmen kuukauden Spotify Premium, yks pieni kahvi ja sun puhelinnumero."
Hetken mä vain tuijotin niitä pisteliäitä silmiä yrittäen saada kiinni edes yhdestä mun päästäni karkaavasta ajatuksesta, kunnes tajusin kääntyä onkimaan seinältä jätkän haluaman kortin.
"Kolmekymmentäyksi ja viiskymmentä", mumisin katse päätteessä, johon jätkä työnsi Visa Electroninsa suupieli nykien. Mua pänni, miten sen koko olemus paistoi sitä harhaluuloa, että mä lakoaisin sen jalkoihin sormia napsauttamalla.
"Kiitti, mukavaa lauantaita", täräytin teennäinen hymy huulilleni pakotettuna, tunkien kuitin niin nopeasti sen käteen, ettei mun kantani jäänyt epäselväksi.

Poljin tallia kohti yrittäen asennoitua uudelleen puhjenneeseen räntäkuuroon. Auto olisi enemmän kuin kätevä, vaikka tallimatka ei kovin pitkä ollutkaan. Jos mä en olisi juuri tuhlannut edellisten palkkojeni jäänteitä ratsastusvaatteisiin, mä olisin saattanut harkita pientä selaustuokiota Nettiauton parissa.
Mä olin enemmän kuin tyytyväinen ratkaisuuni kuljettaa tallivaatteet mukanani repussa: senhetkiset vaatteet olivat kastuneet auttamatta fillarimatkan aikana, eikä mulla olisi luultavasti ollut edes pokkaa pyöräillä alkumatkaa naapuruston poikki ratsastushousussa. Ei vielä.

Lukittauduin tallin vessaan kaivaen repusta uutuuttaan hohtavat ratsastushousut. Mä olin auttamatta kasvanut ulos kaikista junnuvuosieni vaatteista ja vaikka koko ratsastusvaatekerran hommaaminen yhdellä rysäyksellä oli kirpaissut, se oli ollut sen arvoista: ne housut jalassa mä soluttautuisin talliympäristöön kivuttomasti.
Saappaat mä olin jättänyt suosiolla kotiin, koska mulla ei ollut vielä pienintäkään aikomusta kiivetä Priian selkään. Ei, tämän päivän tavoite oli koskea tammaan.
Kiskoin Mountain Horsen vedenpitävän takin vetoketjua kiinni rymistellen ulos vessasta tumma reppu toisella olalla keikkuen, kun tajusin jonkin - tai ennemminkin jonkun - ilmestyneen näkökenttääni.
"Hups!" mua vain vähän pienempi tyttö hihkaisi vältettyään törmäyksen viime hetkellä.
"Sori", ähkäisin. "Mä olin ihan ajatuksissani."
"Ei mitään! Hei ootko sä se Priian uusi hoitaja? Jannica kertoi tavanneensa jonkun eilen pihatolla", brunette pulpatti pirteällä äänellä ja mä yritin vain pysyä kärryillä. Jannica? Se punapää?
"Öm.. Joo, Priia. Mä hoidan sitä. Mun nimi on Matilda", takeltelin tytön uteliasta katsetta vältellen. Mä vedin sosiaalisia tilanteita puoleeni kuin magneetti, eikä tilannetta auttanut yhtään se karu fakta, etten mä ollut sosiaalinen. En enää.
"Aivan! Mun nimi on Melli ja mä hoidan Tinjaa, sekin asuu pihatossa, tosin siinä pienemmässä", brune vastasi niin luontevasti, etten mä kyennyt kuin tuijottamaan sitä puhtaan hämmennyksen vallassa. Mä olin onnellisesti unohtanut, kuinka puheliasta väkeä talleilla kävi.

Melli halusi välttämättä kävellä sen lyhyen matkan pihan poikki pihatoille yhtä matkaa, enkä mä osannut kieltäytyäkään. Kuuntelin puolella korvalla tytön fiilistelyä siitä, että oli viikonloppu ja aikaa lojua tallilla pidempään. Mä jätin mainitsematta, että olin tullut tallille melkein suoraan töistä ja että huomenna oli viikon ensimmäinen vapaapäivä, koska mä olin joutunut alkuviikosta tuuraamaan sairaslomalaista.
"No mutta, pidä hauskaa Priian kanssa! Se on kiva tamma", Melli henkäisi ja jatkoi matkaa pienemmälle pihatolle riimunnaru kädessään heiluen.

Mä olin äkännyt Priian tarhan puolelta ja saanut tamman kiinni ensiyrittämällä. Vetosolmu oli palannut mieleen nopeasti, enkä mä voinut kuin ihalla pilttuussa nököttävää täysveritammaa, joka katseli mua ujosti ohuen otsaharjansa alta.
"Hei tyttö", mutisin hiljaa, antaen Priian nuuhkia paljasta kämmentäni. Hevosen pehmeä turpa nostatti mieleen tulvan muistoja ponivuosilta ja mä olin varma, että se sanonta piti oikeasti paikkansa: kerran hevostyttö, aina hevostyttö.
Priia säpsähti, kun laskin tamman harjakorin pilttuun valkoisen seinän vierelle. Sipaisin tamman kaulaa kuiskaten hiljaisen anteeksipyynnön.

Hevosen harjaaminen oli ehdottomasti rentouttavin asia pitkään, pitkään aikaan. Valoisa pihatto ja niille sijoilleen jähmettynyt Priia saivat mut vaipumaan syvälle ajatuksiini.
Sekä mä että Priia säpsähdettiin naurunremakkaa, joka kuului jostain yläpuoleltamme. Mä olin kyllä noteerannut portaat ja osannut päätellä siitä, että pihaton yläkerrassa oli jotain, mutta ilmeisesti siellä oli kaiken hyvän lisäksi ihmisiäkin.
Silitin Priian kiiltävää karvaa rauhoitellen päätään viskovaa tammaa hiljalleen puhellen. Kimo oli sirompi kuin yksikään hevonen tai poni, jota mä olin koskaan käsitellyt. Sen laajentuneet sieraimet korostivat siroa turpaa ja suuria silmiä, joiden pälyilevä katse sai mut empimään. Uskaltaisinko mä katkaista ratsastustaukoni Priian kanssa? Kaisu oli painottanut mulle Priian vähää tuntimäärää nimenomaan sillä, että mä saisin ratsastaa tammalla, joka oli kuulemma herkästi kiehuva ratsu. Vaikka mä olin nuorempana jumaloinut nopeita, säpäköitä poneja mä tiedostin hyvin vahvasti, että se oli mennyttä aikaa. Mun itsesuojeluvaistoni oli kehittynyt vuosien saatossa huimasti.

Pihaton portti avautui narahtaen. Priia pujahti nopeasti omalle puolelleen, jääden tanssahtelemaan riimunnarun päähän.
"Joo joo", naurahdin jääden odottamaan, että tamma laskisi kaikki neljä jalkaansa maahan. Vasta, kun kimo rauhoittui aloilleen, mä avasin riimun pikalukon ja vedin riimun hitaalla liikkeellä Priian päästä. Hymy hiipi huulilleni, kun tamma ei syöksähtänytkään heti pois luotani, vaan jäi mittailemaan mua katseellaan turvavälin päähän.
Kuulin uuden rymähdyksen yläkerrasta ja päätin jättää Priian rauhaan ennen kuin se säikähtäisi ääniä jo toisen kerran mun seurassani.

Mä olin juuri saanut hivutettua Priian harjat takaisin paikalleen, kun veri tuntui pysähtyvän suonissani kuullessani askeleet portaissa.
"Ai, moi!" punapää, Jannica, virnisti saatuaan mut näkökenttäänsä. Naurahdin hiljaa, tajuten liian myöhään sen kuulostaneen niin sarkastiselta, että mun oli pakko avata suuni.
"No moi."
Jannica oli selvästi ollut aikeissa marssia alakertaan, mutta nainen pysähtyi portaiden puoliväliin mietteliäs ilme kasvoillaan.
"Tuolla ylhäällä on ihan mukavasti porukkaa, haluutko tulla moikkaamaan?" se heläytti ystävällisesti hymyillen. Mun teki mieli kieltäytyä, mutta enhän mä voinut.
"Joo, tottakai."

Oli Wilmaa, Veetiä, Luukasta Alexia, Noraa ja Elleä. Erikin mä olinkin tavannut jo, mutta muiden nimet mä olin jo onnistunut unohtamaan.
"Matilda hoitaa Priiaa", Jannica ehätti selostamaan, ennen kuin mä olin saanut suutani auki kertaakaan. Niinpä mä vain hymyilin mahdollisimman pirteästi ja yritin näyttää siltä kuin mä olisin nauttinut putoamisestani talliporukkaan. Kai mä olin pienessä mielessäni kuvitellut, että mä tapaisin yhden ihmisen kerrallaan, usealle tallireissulle jakaantuneena. Se olisi ollut mulle helpompaa.

"Mitä sä oot tykännyt Priiasta?"
"Oi, noi sun hiukset on ihanan väriset!"
"Mikä sun sukunimi on? Ootko sä somessa?"

"Tytöt hei, antakaa sen istua alas."
Viimeinen lausahdus oli tullut pellavapäisen pojan suusta ja mä loin siihen kiitollisen vilkaisun. Sen hiusväri muistutti mua aamuisesta kundista, jonka kohtaamisen mä olisin mieluiten jättänyt väliin.
"Sä voit istuu tähän mun viereen", toinen punapää kiharoineen hymyili, tehden tilaa viereensä.
"Miksi me edes istutaan täällä ahtaassa?" joku tytöistä kysyi ja mä pystyin vain samaistumaan sen pohdintaan. Eilen näkemäni oleskeluhuone tallissa oli ollut paljon tilavampi kuin pieni vintti pihaton yläpuolella.
"Koska mä seurasin Wilmaa ja se seurasi Alexia ja se Luukasta", Jannica luetteli huvittuneena, saaden muut nauramaan. Mä yritin naureskella mukana, totuttautuen samalla ajatukseen, että tätä porukkaa mä ilmeisesti tulisin näkemään jatkossa useammankin kerran viikossa.

#2

Ihan mahtava tarina, saat hymyn huulelle! Voin kuvitella, miten tiivis tunnelma vintillä oli, se kun on about karsinan kokonen, matala tila varustehuoneen päällä =D Mutta hyvinhän sinne mahtuu istumaan tikkaiden aukon ympärille <3 Tallin viikonloppu on just tuommoista rentoa aikaa kavereiden kanssa, tarinasi oikein tuudittaa lukijan ajatukseen siitä <3 Huomenna vaan on poikkeuspäivä, kun kymmenet ratsukot ottavat mittaa toisistaan estekisoissa. Ehkä Matilda pääsee auttamaan Veetiä Priian hoidossa kisakuntoon // Kaisu

Jälkikäteen tuntui idioottimaiselta, että mä olin edes kuvitellut livahtavani paikalta. Ensin mut oli kirjaimellisesti saalistanut käsiinsä joku pieni tyttö, jota mä olin lähinnä pelännyt: miten niin pienestä ihmisestä irtosi niin paljon juttua?
Kun mä olin selvinnyt siitä pienestä härdellistä nimeltä Pau, mut oli repäisty mukaan kauppareissulle. Mä en ollut varma, missä harhaluulossa tallilaiset elivät työntäessään mut siihen pieneen punaiseen itsemurhapurkkiin, jota se talikonheiluttaja-Erik ajoi. Se oli kuulemma täysi-ikäinen, mutta sen ajotaidot epäilyttivät mua silti.

Se, että mä heitin vitsiä Erikin kanssa keskellä sitä käpyistä ruokakauppaa oli pelkkää vieraskoreutta. Todellisuudessa mä jättäydyin ensimmäiseen mahdolliseen hyllyväliin niin pitkäksi aikaa, että Wilma ja Erik ehtivät huhuilla mua hyvän tovin. Ilmeet niiden kasvoilla vaihtuivat yllätyksestä huvittuneisuuteen, kun mä yritin tuijottaa siivousosaston rättejä kuin mä olisin viimeiset minuutit oikeasti harkinnut sellaisten ostoa.

Ilmeisesti suurin osa niistä ruusukkeita kahmineista ratsukoista oli ollut Newerran edustajia, ainakin taukohuoneeseen survoutuneiden ihmisten kasvoilla loistavista hymyistä päätellen. Mä luikin kauimmaiseen nurkkaan pitsapalaa näykkien, koska venähtänyt tallireissu tarkoitti myös sitä, etten mä ollut syönyt sitten aamupalan. Sehän tästä olisikin puuttunut, että mä olisin pyörtynyt keskelle limudiskoa ja saanut osakseni vielä vähän enemmän huomiota.

Mun katse harhaili huoneessa, joka oli täynnä ääntä. Paun tasainen papatus, tyttöporukan hihitys ja teinipoikien epävireiset murinat sekoittuivat kitaransoittoon, johon mä yritin keskittyä.
"Älä vaan lopeta", mutisin Erikille, jonka sormet laskeutuivat hetkeksi kitaran kieliltä. Poika vilkaisi mua kulmiensa alta ja mä tajusin, kuinka epäilyttävältä olin juuri kuulostanut. Mä tiedostin vähän turhankin hyvin kuinka joku mulle tuntematon naishenkilö porasi katsettaan ihooni kuin mä olisin ollut jokin paholaisen ruumiillistuma. Ja kai mä olinkin.
Se kommentti oli kuitenkin saanut Erikin vilkuilemaan mua soittonsa lomasta utelias hymy huulillaan. Poika tuntui odottavan, että mä olisin ollut juttutuulella, mutta mä en ollut. Todellisuudessa ihmispaljous ahdisti mua. Mä en tuntenut kuuluvani porukkaan, mutta mun oli pakko yrittää näyttää siltä kuin mä olisin viihtynyt. Ja sen kaiken hyvän lisäksi mun viereeni soittamaan hivuttautunut Erik oli ilmeisesti sotkenut mut johonkin draamaan, johon mä en olisi halunnut koskea pitkällä tikullakaan.

"Hei säkö olet se Matilda, josta kaikki puhuu?" yksi tallityttöjen keskusteluringistä erottautunut brunette kysyi leveästi hymyillen. Josta kaikki puhuu?
"Joo", vastasin kasvot ilmeettöminä. Mä olin niin helkkarin väsynyt tähän. Mä en yksinkertaisesti enää osannut tätä, mä en osannut olla sosiaalinen. Mun jokainen solu käski mua lähtemään, jättämään ne voitonjuhlat sikseen, mutta mun jalkani eivät totelleet.
"Inna", nainen mun vieressäni esittäytyi ja mun oli pakko suoda sille katse. Se kasvoilla säteilevä hymy sai mut vain entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että tälle tallille valikoitunut ihmistyyppi edusti juuri sitä toista ääripäätä kuin mihin mä kuuluin.
"Matilda", totesin kuivakkaasti, ojentaen käteni haastavasti sille naiselle, joka oli uhmannut mun pysykää kaukana -kuplaani. Sen huulilla pysyttelevä hymykään ei tosin saanut mua vastaamaan siihen, mutta siinä ei oikeastaan ollut mitään uutta.
Koska tällainen oli nykyhetken Matilda Tammilehto - vain varjo entisestä seurapiiritytöstä, joka mä olin joskus ollut.

Mä olin kolmen päivän aikana oppinut muutaman asian. Ensinnäkin, tälle tallille oli päätynyt oikeasti aivan yltiömäisen sosiaalista porukkaa. Mä en olisi pysynyt kärryillä niiden jutuissa vaikka olisin yrittänytkin. Toisekseen, sen kokoiseksi jengiksi ne olivat dramaattisia, ja mulla oli todellakin varaa sanoa niin. Mä en ollut täysin varma olivatko kaikki tallipojista pariutuneita, mutta myönnettäköön, että tytöt pistivät parastaan. Etenkin se mustakutrinen, joka kiskoi mun sarkastisille ajatuksille taustamusiikkia soittaneen Erikin mukaansa jättäen mut Wilman armoille.

Lopulta mä en enää kestänyt sitä. Tallikäytävä oli taivaallisen hiljainen, kun vaelsin sen poikki katse betonilattiassa kyntäen.
Ilta alkoi viiletä lämpimänpuoleisen kevätpäivän jäljiltä, kun nojauduin tallin seinää vasten vetäen keuhkot täyteen raikasta ilmaa. Päässä surisi vieläkin niiden lukuisten puheryöppyjen jäljiltä, enkä mä voinut käsittää, miten mä olin joskus nauttinut ihmispaljoudessa olemisesta.

Potkaisin irtokiven kauemmas astellessani kohti pihattoa kädet takin taskuihin sullottuina. Pyyhkäisin itsepäisen, kasvoille tuulen jatkuvasti pyöräyttämän hiussuortuvan pois kasvoiltani, kun tajusin pihaton oven aukeavan.
Mä ehdin juuri ja juuri kääntää kävelysuuntani tajutessani Erikin ja tämän kainaloon kietoutuneen tummatukkaisen pölähtäneen pihatosta. Niiden kasvoilla komeilevat hymyt saivat mun sydämen muljahtamaan, enkä mä tarkoittanut mitenkään hyvällä tavalla. Vaikka siitä oli jo ehtinyt kulua aikaa, mä irvistelin edelleen jokaisen pariskunnan kohdalla.
"Matilda, et kai sä oo lähdössä?" Erikin ääni huikkasi, kun mä olin ehtinyt ottaa ne pari vaivaista askelta kohti maneesille vievää tienpätkää. Pysähdyin huultani purren, laskien mielessäni hiljaa viiteen ennen kuin käännyin ympäri jotain hymyntapaista kasvoille pusertaen.
"No itse asiassa ajattelin lähteä", vastasin ja vaikka mä en korottanut ääntäni, lause jäi kaikumaan häiritsevästi tyhjällä tallipihalla.
"Ei käy!" Erik ilmoitti saaden kainalokaverinsa naurahtamaan. "Me ollaan menossa Noran kanssa takaisin, ala tulla."

Kaikkien katseet tuntuivat kääntyvän muhun, kun laahustin Erikin ja Noran perässä takaisin taukohuoneeseen. Mähän näytin ihan kolmannelta pyörältä.
Se Innaksi esittäytynyt nainen loi muhun pitkän katseen, kun istuuduin takaisin aiemmalle paikalleni, jota kukaan ei ollu tohtinut vallata. Mä jaksoin vastata sen sinnikkääseen tuijotukseen vain hetken, kunnes kaivoin kännykän taskustani ja kohdistin katseeni siihen.
Joku oli tykännyt mun vanhasta kuvastani Ingstagramissa, mutta siinä se. Ei yhtään viestiä, ei yhtään mitään: ihan kuin mun koko elämä olisi tyhjentynyt ihmisistä. Niinpä mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata takaisin siihen taukotupaan ja yrittää näyttää siltä kuin mä olisin taas valmis vaihtamaan kirjaimellisesti pari sanaa jonkun kanssa.

Wilma tuntui kyttäävän mun liikkeitäni erityisen tarkasti, kun sihautin simapullon auki kaataakseni itselleni juotavaa.
"Onko sulla ja Priialla vielä monetkin kisat edessä?" kysyin pöydän ääressä istuvalta Veetiltä, jonka katse kääntyi jokseenkin säikähtäneenä muhun. Olinko mä oikeasti näyttänyt niin happamalta?
"Yhdet. Finaali", poika ähkäisi, enkä mä voinut olla kohottamatta toista kulmaani: siitähän oli tullut hiljaisempi kuin musta.
"Okei", mutisin tympääntyneenä. "No ilmota, jos tarviit kisahoitajaa. Tai jotain."
Tai jotain. Vau, olipa se kypsää. Veeti katsoi mua hämmentyneenä, mä vain tuijotin sitä närkästyneenä. Olinko mä sanonut jotain väärin? Pitikö mun vielä sanoa jotain? Miksi se ei vastannut?

Vajosin takaisin vakipaikalleni sohvalle, niellen halun huokaista dramaattisesti niin kovaan ääneen, että jokaikinen läsnäolija olisi kuullut sen.
"Onko teillä yleensä tapana tehdäkin jotain?" mutisin osoittaen sanani Noralle ja Erikille, jotka istuivat sohvalla sylikkäin. Mä tajusin sekunnin liian myöhään, että koko huone oli hiljentynyt juuri ennen mun harvinaista keskustelunavaustani. Latasin katseeseeni kaiken sisältäni löytyvän tyhjyyden, kun tunsin silmäparien kääntyvän mun tympääntyneeseen olemukseeni ketjureaktion lailla.

Jos mä olisin voinut, mä olisin vetänyt sen ivaa tihkuneen kysymykseni pois. Koska kyllä ne ilmeisesti tekivät jotain muutakin.
Ensin mut oli survottu takaisin siihen Erikin punaiseen purkkiin - luojan kiitos takapenkille, eikä parin muun tytön seuraksi takakonttiin. Kun yksi tytöistä oli halunnut mennä lynkkaamaan paikallisen pizzerian, mä olin oikeasti harkinnut pakoa.
"Matilda, tänne päin", se hemmetin Erik oli kuitenkin kiekaissut sen siliän tien, kun mä olin yrittänyt jättäytyä porukasta sen saman marketin ovella, jossa me oltiin käyty aiemminkin.

Kauheuksien kauppareissun jälkeen mun oli taas pitänyt esittää, että mä olisin ollut jollain tapaa iloinen päästessäni takaisin illanviettoon, joka oli saanut uusia käänteitä. Kuunnellessani pienen Paun vaahtoamista Suvin ja Luukaksen - joiden naamatauluja mä en saanut päähäni - imuttelusta saunalla mun päässäni liikkui vain yksi kysymys: miten? Miten mut oli repäisty keskelle ponikirjadraamaa, jossa teinipariskuntien onnea hierottiin mun naamalle niin ruhtinaallisesti, että teki mieli työntää sormet kurkkuun?
Se saattoi myös olla kauaskantoista katkeruutta, mutta sitähän mä en myöntäisi,

Mun iltani sai kuitenkin odotetun, nousujohteisen käänteen rannassa. Kun mä olin kierrättänyt katsettani tarpeeksi kauan metsäpohjalla nököttävän rantasaunan edustalla ja täysin valmis lähtemään aikomuksena torpata saunomishoukuttelut heti alkuunsa, se iski mulle kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Inna seisoi aivan laiturin reunalla ja sen kimeä ääni pähkäili kovaan ääneen, miten se ei aikoisi heittää talviturkkiaan ennen kesää. Mun huulilleni noussut virne ei ottanut laantuakseen, kun päätin tarjota auttavan käteni. Ai miksikö? Koska se oli katsonut mua liian pitkään taukohuoneessa.
"..eihän mulla ole edes vaihtovaatteitAAAAAA!"
Innan ääni jäi kaikumaan rannassa, kun tyttö molskahti veteen ryöpsäyttäen vettä lähimpänä seisoneen Wilmankin päälle.

Innan katseet eivät ainakaan laantuneet, mutta ainakin mä sain siitä vähän enemmän irti - olihan vihakin tunne.
"Et kai sä lähde pyöräilemään enää tähän aikaan?" Nora henkäisi kävellessään Erikin perässä kohti autoa, joka nökötti parkkeerattuna aivan tallin eteen. Mä ehdin vain vilkaista naista hölmistyneenä, kun Erik oli jälleen kerran avannut suunsa.
"Et tietenkään, mä voin heittää sut! Ehdit polkea pyörän kotiin joku toinen päivä!"
Okei, nyt ne tietäisivät missä mä asun.

#4

Sä kirjoitat niin hyvin <3 Ja Matilda on huippu hahmo! // Kaisu