Haukan päiväkirja

Mun kesäni oli ollut viileä, mutta hevosentäyteinen. Töiden ohella mä olin löytänyt itseni tallilta yhä useampana ja useampana päivänä ja löytänyt ratsastukseen uudestaan sen punaisen langan, jonka hävittämisen vuoksi palo lajia kohtaan oli aikoinaan hiipunut. Priia oli tarjonnut mulle niitä monia kuuluisia ahaa-elämyksiä ja mä olin kääntänyt katseen kohti syksyä ja uusia koitoksia.

Kunnes.

FWB-ori Hawkeye etsii itselleen ylläpitäjää ensi kesään saakka.
Puhelin oli värähtänyt tägäyksen merkiksi. Seuraavassa hetkessä Facebook oli heittänyt mut ilmoitukseen, jonka kommenttilaatikossa oli komeillut mun nimeni - entisen valmentajan toimesta. Mä olin jutellut Eevan kanssa viimeksi vuosikausia sitten, kun mun allani oli vielä ollut tallin paras kisaponi ja tavoitteet olivat olleet himpun korkeammalla.

Haukka on estekisaratoja kiertänyt peli, jolla on paljon tarjottavaa ratsastajalleen.
Mä olin tuijottanut mustankirjavan kuvaa edelleen häkeltyneenä siitä, että Eeva oli edes muistanut mun nimeni. Mistä se oli kuullut, että mä olin palannut hevosten pariin? Miksi se merkitsi mua julkaisuun, jossa tarjottiin ylläpitoon jumalaisen näköistä oria?
Okei, Figo oli ollut ori, mutta se oli myös ollut new forest eikä mikään suuri puoliverinen, joka söisi mut aamupalakseen. Siitä huolimatta mä olin lukenut ilmoituksen loppuun ja saanut selville, että Haukan viimeisin omistaja oli päättänyt perustaa perheen, eikä halunnut jättää oriaan pihakoristeeksi. Klikkaus Kristiina Peltolan Facebook-profiiliin oli kertonut naisen omistavan myös vielä Haukkaa suuremman kimon ruunan, jota se ei kuitenkaan ollut tarjoamassa minnekään.

Samana iltana Eeva oli lähestynyt mua yksityisviestillä. Nainen oli toden totta saanut kuulla jostain, että mä olin taas heppatyttö ja päättänyt ilmeisesti sen perusteella, että mun olisi jotenkin realistista ottaa hevonen ylläpitoon - saatika että mä haluaisin sellaisen.

Eeva Vuorio 19:46 No lähde edes katsomaan sitä?

Mä olin tiennyt, etten mä pääsisi pälkähästä. Oikeastaan Eevan näkeminen pitkästä aikaa oli kuulostanut niin hyvältä, etten mä sen varjolla voinut olla kieltäytymättä - siitäkin huolimatta, että mulla oli edessäni monensadan kilometrin bussimatka.

Haukka oli ollut livenä jopa pelottavamman näköinen kuin kuvissa. Orin olemuksesta oli huokunut viileys, kun se oli kohottanut päätään nuuhkiakseen heinäkuun viimeisten päivien lämmintä tuulenvirettä.
"Se olisi täydellisen kokoinen sulle", Eeva oli heittänyt puolihuolimattomasti. Mä en ollut vieläkään tajunnut naisen motiivia: se oli tyrkyttämässä mun vastuulleni hevosta, vaikka sen valmennuspiirit eivät ulottuneet etelään. Lisäksi Eevalla oli varmasti nykyisten oppilaidensa joukossa innokkaampia ja ennen kaikkea tuoreemmalla kokemuksella varustettuja ratsastajia, joille Haukan kaltainen ori olisi kaikki mitä laadukkaaseen treenaamiseen tarvittaisiin.

Siellä mä olin kuitenkin lopulta istunut, mustankirjavan orin satulassa. Mä olin nyplännyt ohjia niin hermostuneesti, että hetken mä olin miltei kuullut Haukan omistajan ajatukset siitä, miksi ihmeessä Eevan kaltainen hevosalan ammattilainen oli raahannut mut paikalle.

Nyt, miltei kolme viikkoa myöhemmin mä olin sysännyt autonostohaaveet syrjään, neuvotellut Kaisun kanssa karsinapaikasta ja järjestelemässä hermostuneena kaikkea valmiiksi ylläpitohevostani varten. Haukka tulisi huomenna, enkä mä ollut vieläkään ihan varma, mihin soppaan mä olin lusikkani survonut.

Vautsi, on se Haukka kyllä komea <3 Upeasti kirjoitettu tarina, pääsin helposti mukaan tunnelmaan! Matildasta ja Haukasta tulee varmasti aivan mahtava pari, en malta odottaa uusia tarinoita..! - Veeti

Toinen päiväni ylläpitohevosen omistajana oli alkanut jollain aivan muulla kuin alkuhuumalla ja leijailulla. Se oli nimittäin alkanut kahdeksan reikäreikä R-Kioskilla, jonne oli tuotu lisää hyllytavaraa - ja vieläpä ihan siinä määrin, etteivät ne kaikki olleet edes mahtuneet takatilaan. Niinpä mä olin hyllyttänyt kuin mielipuoli ja rahdannut varastoa kaunistamaan jääneen lavan sisälle miettien, oliko kesälomalta palannut esimies ollut kaikissa sielun ja ruumiin voimissaan tehdessään tilaukset.

Nyt, noin kahdeksan tuntia myöhemmin, mä pudottauduin siihen kuuluisaan (ylläpito)hevosenomistajan elämään. Mä en edes ehtinyt sisälle latotallin, kun Wilma oli jo pölähtänyt näköpiiriini toitottaen jotain irtokengästä.
"Mitä?" puuskahdin ymmärtämättä kunnolla, mistä punapää vaahtosi.
"Niin että Rokilla on Haukan hammaskartta persuuksissa! Ja mä löysin irtokengän", tyttö toisti silmät suurina. Irvistin mahdollisimman myötätuntoisesti hokien päässäni toivetta siitä, ettei se kenkä kuulunut Haukalle, joka mun pitäisi tänään liikuttaa.
"Se oli niin iso, että sen on pakko olla Haukan", Wilma totesi tyynesti, murskaten tietämättään mun hartaat toiveeni. "Mutta onneksi Erik on tallilla, se saa sen varmaan takaisin."

Mä seurasin tallikäytävälle kaksin puolin köytetyn Haukan ilmeitä Erikin kumarrellessa orin vasemman etusen vierellä.
"Hyvä tuuri, ettei tää ollut vääntynyt", tallipoika mutisi tasaisen nakutuksen lomasta. Haukka luimisti korviaan, kun Veeti ilmestyi käytävän puolelle Indyn karsinasta. Mä nyökkäsin pojalle tervehdyksen sen lipuessa Haukan ohi kuikuillen uteliaana mustankirjavan puoliverisen suuntaan.
"Ootko sä tulossa valmennuksiin? Sen Laurin?" Veeti kääntyi kysymään. Mä toljotin poikaa yrittäen ymmärtää, miksi se kysyi sellaista. Sille oli syynsä, etten mä ollut vielä ilmoittautunut kumpaankaan lajiin, eikä sitä syytä kuulisi kukaan - ainakaan mun suustani.
"Joo", mumahdin hätkähtäen Haukan turpaa, joka ilmestyi yllättäen eteeni. Mun suu jäi raolleen, kun sipaisin tummaa turpaa odottaen, jatkaisiko Veeti hämmentävää smalltalkia.
"Okei", poika tokaisi jättäen lisätivailut sikseen. Seurasin katseellani Veetin loittonevaa selkää ja pojan kättä, joka nousi haromaan hiuksia kiusaantuneen oloisesti. Loistavaa. Nyt mun täytyisi ratkaista ongelma nopealla aikataululla.

Kun on ratsastanut tavoitteellisesti viimeksi junnuvuosinaan ja on yllättäen saanut alleen oikean ratsun, tason määritteleminen valmennusta varten on suhteellisen hankalaa. Mun olisi tehnyt mieli kysyä asiasta joltain, mutta totta puhuen mulla ei ollut ketään, joka olisi osannut arvioida mun tasoani. Ensinnäkin, mä olin ratsastanut viimeksi valvovien silmien alla kesäleirillä ja jos sitä ei laskettu, vuosikausia sitten. Toisekseen, sitä leiriä lukuunottamatta mä olin onnistunut ratsastamaan omissa oloissani niin usein, ettei kellään varmasti ollut käsitystä siitä, mihin Matilda Tammilehto ratsastajana kykeni. Ja silti mun pitäisi pystyä rajaamaan itseni ja tasoni oikeisiin ryhmiin.

Harjasin Haukan jo entuudestaan kiiltävää karvaa tullen siihen tulokseen, että kaikilla niillä orin rehujen sekaan sekoitettavilla jauheilla täytyi oikeasti olla merkitystä. Kristiina oli antanut tarkat ruokintaohjeet ja neuvonut ottamaan yhteyttä, jos jokin asia mietittäisi. Nainen olisikin varmaan ainoa, jolta mä oikeasti kehtaisin pyytää apua.

Haukka maleksi liinan päässä tyhjällä kentällä ilmeisen tympääntyneenä kohtaloonsa. Mä olisin jo hinkunut orin selkään, mutta järjenääni oli hokenut juoksutuksen olevan parempi ratkaisu. Niin mä näkisin, reagoisiko Haukka uuteen ympäristöön sen sijaan, että olisin joutunut keikkumaan mukana yllätyslähdöissä.
"Ravi!"
Mun ääni oli epäröivä, eikä Haukka lotkauttanut korvaansakaan. Puristin juoksutusraippaa toistaen käskyn napakammin. Kun sekään ei riittänyt, mä huiskautin piiskaa pienellä ranneliikkeellä saaden mustankirjavan viimein raviin.

Haukan maahansidottuihin liikkeisiin alkoi tulla ilmaa sitä mukaa, kun ori vertyi. Mä olin ratsastanut mustankirjavalla koeratsastuksessa vasta Eevan jälkeen, jolloin Haukka oli jo liikkunut omalla moottorillaan.
"Laukka!" huikkasin päättäväisesti, eikä Haukka tällä kertaa kyseenalaistanut käskyäni. Ori pärskähti pari kertaa ensimmäisten askeleiden aikana ja mut täytti ihan uudenlainen ylpeys: Haukka oli totellut mua. Liinan päässä laukkaavan puoliverisen lihakset värähtelivät karvapeitteen alla ilta-auringossa, enkä mä olisi malttanut edes räpytellä seuratessani Haukan työskentelyä. Mitähän valmentaja tykkäisi siitä?

Mä en tohtinut juoksuttaa Haukkaa pariakymmentä minuuttia pidempään. Ori ei ollut hionnut mistään, mutta oli alkanut pärskähdellä loppua kohti siihen malliin, että oli saanut liikkua.
"Hyvä", mutisin mustankirjavalle kerätessäni liinaa lyhyemmäksi. Haukka oli pysähtynyt kentän keskelle omasta tahdostaan ja mä olin käyttänyt tilanteen hyödykseni: hetkellisesti korviaan höristelevää oria oli ollut jopa ihan miellyttävä lähestyä.
Haukka laski päätään sen verran, että mä saatoin rapsuttaa orin otsaa. Sieraimet puhalsivat lämmintä ilmaa kasvoilleni, vaikka seuraavassa hetkessä Haukka oli taas nostanut päänsä korkeuksiin ja vetäytynyt kuoreensa.

"Älä riehu", marmatin Haukalle kuin siitä olisi ollut jotain oikeaa hyötyäkin. Laskin orin irti hieman vastahakoisesti, koska mua pelotti: ei niinkään Haukan, vaan muiden pihattotallin asukkien puolesta.
Laskin liinan takaisin suureen, kannelliseen muoviboksiin, jonka sisältöä mä en ollut jaksanut purkaa sen kummemmin. Jos suunnitelma toteutuisi, Haukka muuttaisi tallin puolelle parin viikon kuluttua eikä tavaroiden purkamisessa latotalliin olisi mitään järkeä.

Rehujen laiton jälkeen mä olin hetken ollut jo aikeissa tehdä lähtöä, kun valmennusviikonloppu oli iskeytynyt takaisin mieleeni johdattaen mut talliin. Ilmoitustaululla oli hiljaista, kun hiivin hitaasti lähemmäs tihrusten listaan ilmestyneitä nimiä.
Tartuin mustekynään empien ratkaisua edelleen: mä olin ehtinyt startata muutaman helpon A:n tahkoten siihen asti aluetasolla B:tä. Tällä hetkellä mä en olisi halunnut ajatella yhtäkään kouluohjelmaa, esteradoista puhumattakaan.
"Ai moi, tuutko säkin valmennuksiin?" Mellin ääni hihkaisi innostuneena. Mä olin pudottaa kynän kädestäni, mutta se ei brunettea hätkäyttänyt.
"Mihin ryhmään sä meet?" Melli kysyi katse listassa. Mun huulilta karannut ööö ei ollut vakuuttavin mahdollinen ja hetken mä näin Mellin katseessa kummastuneen vivahteen, jota mä en olisi halunnut nähdä.
"Varmaan beehen ja kasikymppiin, kun Haukka on mulle niin uus tuttavuus", vastasin mielentilaani nähden tyynesti, rustaten samaan hengenvetoon nimet listaan. "Ja aattelin et ois kiva nähdä jonkun ratsastavan Haukalla."
Mä olin ihan oikeastikin ajatellut ilmoittaa Haukan läpiratsastettavaksi, mutta lähinnä siksi, että Lauri pystyisi neuvomaan mua paremmin orin kanssa käytyään itsekin sen selässä. Mä olin myös ajatellut ilmoittautuvani molemmissa lajeissa ensimmäisiin ryhmiin, mutta näköjään mä olin tehnyt jotain aivan muuta.

Että sehän meni ihan kuin elokuvissa. Toivottavasti mä ehtisin edes nousta Haukan selkään irtokengistä huolimatta ennen niitä valmennuksia.

//Ihana tarina! Haukka on niin komea, Haukka&Maukka on mainio pari, niistä hioutuu vielä tiivis kaksikko, kunhan tutustuvat toisiinsa. Kirjoitat tavallisesta arjestakin niin mielenkiintoista ja elävää tekstiä, rakastan! Ja lohkaisu "Niin että Rokilla on Haukan hammaskartta persuuksissa!" oli jotenkin niin ihana, hah! ~W

Haukka oli mulla vasta kuudetta päivää ja oli jo ehtinyt purra pihattokavereitaan, pudottaa kengän ja pitää pakkovapaan. Mä olin eilen joutunut työkaverin sairastumisen vuoksi pitämään kioskia auki koko päivän ja euronkuvat silmissä mä olin sysännyt muuan mustankirjavan pois päästäni - olihan se pihatossa.
Siis ainakin toistaiseksi. Tallin ryhmään oli toissapäivänä ilmestynyt kuva ilmoitustaulusta, jossa komeili Kaisun ilmoituslappu. Newerrasta tulisi yksityistalli.

Mulla oli tästä uutisesta hyvin ristiriitaiset fiilikset: Haukka saisi karsinan tallista ja ikioman tarhan, jossa se ei vaarantaisi muiden hevospoloisia, mutta samalla muutos tarkoitti sitä, että Priia muuttaisi miltei kaikkien muiden tallin hevosten mukana pois. Ja musta tuntui kuin mä olisin pettänyt sen siron vaaleanharmaan tamman.

Haukka ravasi kentällä verkkaaseen tahtiin. Mä olin muistanut ottaa raipan mukaan ja kun ori ei reagoinut pohkeeseen, mä hipaisin sen kylkeä raipalla - aivan pohkeen takaa, kuten joskus oli opetettu. Mustankirjava ampaisi eteenpäin niin voimakkaasti, että mun tasapaino heitti parin sekunnin ajaksi. Kun löysin takaisin kevennyksen rytmiin, mun allani liikkui huomattavasti kevytkenkäisempi Haukka.

Haukan laukassa olisi voinut istua vaikka koko päivän. Mä yritin väkertää päätyihin ympyröitä, ettei laukkaaminen olisi jäänyt turhanpäiväiseksi seilaamikseksi, mutta samaan aikaan mä olin niin hukassa kuin mahdollista. Oli sanomattakin selvää, että mä odotin sen muuan Merikannon valmennuksia kuin kuuta nousevaa. Mä tarvitsin sitä. Haukka tarvitsi sitä. Olinhan mä mennyt ilmoittamaan meidät jo ensimmäisiin kisoihinkin.

Inna talutti Pusun kentälle juuri, kun mä olin laskeutumassa Haukan satulasta. Mustankirjava alkoi pitää jotain epämääräistä ääntä ottaen sivuaskeleen sillä samaisella sekunnilla, kun mä roikuin puolimatkassa alas. Niinpä mä olin ihan naurettavan lähellä totaalipyllähtämistä aamuisesta sateesta kostuneelle kentälle.
"Maltahan nyt", kuulin Innan mutisevan tammalleen, joka vingahteli korvat hörössä. Haukka oli jähmettynyt patsaaksi löysätessäni vyötä, mutta koko orin olemuksesta näki, että se saattaisi lehahtaa lentoon hetkenä minä hyvänsä. Niinpä mä puristin ohjia kaksin käsin taluttaessani ylläpitohevoseni mahdollisimman turvallisen välimatkan päästä - ja mahdollisimman ripeästi - pois kentältä.

Haukka taisi jopa oikeasti nauttia harjauksesta. Mä kävin orin karvaa läpi reippain vedoin, pyyhkien erityisen tarkasti pois kostean hiekan rippeet mustankirjavan jaloista. Suojat olivat siinä kunnossa, että niille pelkkä harjaus ei riittäisi: siis oikeasti, niiden päällä oli miltei sentin paksu hiekkakuorrutus.
"Hyvä poika", mutisin taputtaen Haukan kaulaa harjauksen päätteeksi. Puoliveriori vain huokaisi syvään, kun mä pyöräytin sen pihaton tarhan puolelle ja katselin, kuinka Rokki sai jälleen kerran lähdöt heinäkasalta.

Mä satuin tallin pesupaikalle juuri siihen aikaan, kun käytävällä oli menossa jonkinlainen kyläkokous. Melli ja Wilma moikkasivat mulle hymyillen, Erik mutisi jotain Nora kainalossaan ja Elle hymyili ystävällisesti. Niiden lisäksi seinään nojaili mustaan huppariin ja lännenlätsään sonnustautunut brunette, joka yritti porata katsettaan niin syvälle mun sieluun, etten mä vaivautunut edes nyökkäämään.
"Pitäisi varmaan hypätä ennen Laurin tuloa, että saadaan siitä enemmän irti", Melli mietti ääneen. Nora mutisi jotain, joka hukkui veden kohinaan suihkutellessani Haukan jännesuojia puhtaaksi. Kukaan ei ollut kiinnittänyt muhun sen enempää huomiota tervehdysten lisäksi, eikä se haitannut mua millään lailla.

Kun Haukan suojat olivat jälleen mustat ja tuoksuivat hennosti mäntysuovalle, mä huomasin kyläkokouksen olevan lähellä loppuaan. Wilma oli loppuajan vilkuillut suuntaani, mutta mä olin pitänyt katseeni sinnikkäästi juuriharjassa ja hiljalleen kastuvassa betonilattiassa.
"Mäkin voisin hypätä", totesin, vaikka keskustelu esteistä oli vaihtunut ponien söpöysvertailuun jo monta tovia sitten. Ai voisin vai?
"Ai", Wilma ihmetteli. "Siis haluatko sä hypätä meidän kanssa vai jätetäänkö me esteet pystyyn?"
"Miten vaan", hymähdin nostaen katseeni kasvoihin, joilta paistava yllättyneisyys oli miltei pienen virneen arvoinen.

//Ihana! Toi loppu! Maukka se osaa yllättää!!! <3 ~W

3.9.
Haukka on ollut mulla tänään kaksi (!!) kokonaista viikkoa. Ja se on vielä hengissä. Me juhlistettiin tätä merkityksellistä päivää lähtemällä käyntimaastoon. En mä muuten, mutta Erik kaipasi seuraa puttensa kanssa. Haukka käyttäytyi hyvin alun spookyilyä lukuunottamatta ja mulla oli ihan kivaa.

4.9.
Hyppäsin Haukalla pikkuesteitä. Haukkis sanoi että nyt mennään ja mä lähinnä ohjasin. Mistä kontrollia saa ostettua??

6.9.
Valmennukset lähestyvät kovaa vauhtia. Mä yritin työstää Haukkaa tänään sileällä, mutta se jäi lähinnä yrityksen tasolle. Haukan mielestä koulutuuppailu oli maailman tylsintä eikä se olisi viitsinyt nostella jalkojaan sen vertaa, että olisi nostanut edes laukkaa terävästi. Huomenna se saa olla vapaalla, keräisi vaikka vähän virtaa.

8.9.
Haukkis oli kerännyt virtaa, tai ainakin se aloitti heti valmennuksen alkuun jäätävän huutelun tammoille. Mua hävetti ihan helkkaristi, kun meidän ensiesiintyminen sille Merikannolle oli sellainen. Haukka näytti varmaan enemmän hirven ja kirahvin risteytykseltä kuin suomalaisen jalostustyön tulokselta. Lopputunnista se oli jo parempi ja tänään laukkakin pyöri.
MUISTA: siirtymisiä!! Paljon! + Hommaa joku marmattamaan istuntavirheistä.

9.9.
Lauri Merikanto läpiratsasti Haukan. Tottakai Haukkiksen laukka pyöri sillä kuin unelma, eikä heppa näyttänyt muutenkaan isolta rahtilaivalta sen kokoisen miehen alla. Laurikin kuitenkin huomautti Haukan vaativan paljon ratsastajaltaan, joten ei se mikään automaatti ole muillakaan! Sillä isolla okserilla Haukkis oli ihan elementissään ja Lauri olisi kuulemma hypännyt sillä mieluusti enemmänkin. Hieno mörökölli. Siis Haukka.

10.9.
Voi jessus mikä kuumotus estevalmennuksesta saattoikaan tulla...... Mutta mä selvisin ihmeen hyvin! Siis eihän se vielä sujuvaa ole, ei lähellekään, mutta mä tänään mä en vaan roikkunut mukana. Laurin vinkeistä oli tosi paljon hyötyä ja se neuvoi hyppäämään säännöllisesti, että mä saan rutiinia ja tuntumaa Haukkaan joka osaa kaiken - ainakin omasta mielestään. Onneks noin isolla hevosella esteet tuntuvat pienemmiltä.

13.9.
Mä tulin tallille jo 8:00 ja kävin kyhäämässä maneesiin viiden esteen radan, jonka löysin netistä yks päivä. Ysin maita me aloitettiin Haukan kanssa privaatit estetreenit niin, että mä kapusin alas joka kerta kun esteitä täytyi nostaa. Tuli muuten ratsastettua huolellisesti, ettei tarvitsis nostella pudonneita puomeja.. Haukkis oli ihan super! Se liikkui eteen mutta oli avuilla ja mä hyppäsin radan kasikymppinä. Hieno eläin!
ps. Ilmoittauduin koulukisoihin heC ja heB ja esteille 60cm ja 80cm. Jännittää.

16.9.
Erik kengitti Haukan. Nyt kelpaa kisailla ens viikonloppuna! Haukka malttoi jopa seistä paikallaan syömättä kengittäjäänsä, porkkanalahjukset toimivat.

18.9.
Mä tein tälle viikolle ohjelman kisaviikonloppua varten! Tänään kevyt koulutreeni, huomenna esteitä, keskiviikkona maastoon (jos jaksan kysyä jonkun mukaan), torstaina vapaa ja perjantaina kouluohjelmien läpiratsastus. Tänään Haukka oli aika kiva, toivotaan että hyvä vire pysyy yllä koko viikon.

21.9.
Vaikka Haukalla oli vapaapäivä, mä tulin jo putsaamaan sen estevarusteet ja katsomaan, että sen kaikki neljä jalkaa ovat tallella. Haukkis katseli mua tarhastaan niin kaihoisasti, että mä kävin hakemassa sen sisälle harjattavaksi. Mä voisin vaikka väittää, että se on jo yhdistänyt mut omaksi ihmisekseen ja vaikka se esittää edelleen coolia, se taitaa silti vähän tykätä musta. Nyt mun täytyy jatkaa kouluohjelmien harjoittelua, koska mä sekoitan ne lahjakkaasti keskenään.

//Ihana! Kiva erilainen merkintä, tykkäsin hurjasti näistä Matildan kuvailuista! "Mistä kontrollia saa ostettua???", ihana =D ~W

Loppuviikko oli tuonut tullessaan yöpakkaset. Mä olin viimeiset viikot katsellut käytettyjä autoja netistä toivoen, että mulla olisi varaa edes jonkinlaiseen purkkiin jonka turvin pyyhältää tallille huomattavasti nopeammin kuin pyörällä.
"Kiitti taas", ähkäisin Erikille, jonka kyytiin mä olin liftannut ties kuinka monennetta kertaa. Tällaisina aamuina, kun mulla oli iltavuoro, aamutalliin herännyt tallipoika oli varsin hyödyllinen kaveri.
"No problem", Erik naurahti tuttuun tapaansa, pamauttaen kuskinpuolen oven kiinni rennosti hymyillen.

Haukka kuikuili mua epäilevänä saadessaan aamurehunsa. Mustankirjava ei enää luimistellut mun mennessä karsinaan, mutta ei se sen suurempaa rakkauttakaan osoittanut.
"Tykkäätkö sä Veetistä enemmän?" mumahdin puoliääneen, kun Haukka pärskähti tyytymättömänä peruuntuessani karsinasta hieman hitaasti orin makuun. Erik vilkaisi mua huvittuneena, nakaten sitten Haukan naapureiden rehusankot käsiini.
"Voit tienata bensarahat."

Haukka sai syödä rehunsa ja puolet aamuheinistään kaikessa rauhassa sillä välin, kun mä puhdistin eiliseltä jääneet varusteet. Tänään vuorossa oli juoksutuspäivä, vaikka mulla olisikin ollut aikaa ratsastaa ori. Se oli kuitenkin eilen toiminut niin hyvin, etten mä nähnyt tarpeelliseksi muuta kuin palauttelevan juoksutuksen.

Mä tuijotin vähän hölmistyneenä Haukan harjapakkiin ilmestynyttä porkkanapussia - Veeti oli tainnut ottaa vuokraajan roolinsa tosissaan. Oli helpottavaa ajatella, että mulla oli nyt apulainen, jonka vastuulle mä saatoin jättää Haukan liikutuksen kerran tai kahdesti viikossa. Mulla oli edessä pari tiukempaa työviikkoa, joiden lomassa pelkkä ajatus tallille repeämisestä joka päivä stressasi. Veeti oli kuitenkin osoittanut taitonsa mulle jo ensimmäisellä ratsastuksella, joten me oltiin päästy hyvään diiliin: poika saisi liikuttaa Haukkaa puoli-ilmaiseksi mun suunnittelemani viikko-ohjelman mukaan. Mua se helpotti tallipäivien vähenemisen ohella pienenä rahallisena avustuksena, jolla sai katettua Haukan Racing Protein -rehun. Reilu kauppa.

Jätin sivuohjat löysälle alkuravien ajaksi. Haukka liikkui melko verkkaaseen tahtiin tyhjässä maneesissa, mutta reipastui pienestä raipan heilautuksesta. Loisteputkien kelmeässä valaistuksessa ori näytti vielä kiiltävämmältä ja isommalta kuin oikeasti oli, enkä mä olisi voinut olla tyytyväisempi. Kaikista niistä alkuvaikeuksista huolimatta me oltiin saatu treenit käyntiin hyvällä menestyksellä ja mulla oli vahva fiilis siitä, että Veetin hyppääminen remmiin edesauttaisi niiden nousukiitoa. En mä sitä sille tulisi ääneen myöntämään vielä pitkään aikaan, mutta jollain tapaa mä pidin sen nuoren miehen asenteesta. Ja siitä, kuinka sen jokainen ele näytti sen pitävän Haukasta.
Ja kolhon, mustankirjavan orin kohdalla se ei ollut mikään itsestäänselvyys.

Mua kauhistutti.

Haukka oli kulkenut tänään kuin ajatus. Ori vaati edelleen mun jokaisen lihaksen liikkuakseen kunnolla, mutta se oli kerta toisensa jälkeen sen väärti. Etenkin tänään, kun me oltiin hypätty radanpätkää miltei metrin korkeudessa.
Haukan kanssa treenaaminen ei kuitenkaan ollut syy sille, että mua kauhistutti. Ei enää.

Haukan omistaja, Kristiina, oli soittanut mulle eilen. Siinä ei ollut mitään epätavallista, koska me pidettiin säännöllisesti yhteyttä – olihan Haukka kuitenkin edelleen Kristiinan hevonen.
Mutta tällä kertaa Kristiina oli kuulumisten kyselyn lisäksi kääntänyt puheen meidän tulevaisuuteemme. Tavoitteisiin.

Ensin mä olin änkyttänyt, että tilanne oli hyvä näin. Mä ehdin ratsastaa keskimäärin viitenä päivänä viikossa ja Veeti hoiti loput. Meidän yhteistyö Haukan kanssa oli kehittynyt, koska mä uskalsin vaikuttaa oriin päivä päivältä enemmän.
”Entä valmentaja? Miten usein se Lauri käy siellä?” Kristiina oli heittänyt. Mä olin vastannut, että no, Lauri on käynyt suunnilleen joka toinen kuukausi ja silloin mä olin tajunnut sen itsekin. Ei se riittänyt.

Vaikka mä kuinka viihdyin Newerrassa ja puitteet kelpasivat niin mulle kuin Haukallekin enemmän kuin hyvin, me tarvittiin valmentajaa kipeämmin kuin mä olin uskonutkaan. Kristiina oli väläyttänyt mahdollista ruunauskorttia, joka voisi helpottaa tulevaa kisauraa entisestään: Haukan tahmeus luultavasti helpottaisi ja puoliverisen keskittymiskyky paranisi.

Puhelun loputtua mun fiilikset olivat enemmän kuin ristiriitaiset: samaan aikaan mun teki vain mieli sulkea koko ajatus pois päästäni, mutta mä olin silti eksynyt Kristiinan vinkkaaman tallin sivuille. Muutto tarkoittaisi konkreettista muuttoa, mutta mä tiesin, että siellä päin Suomea R-Kioskeja riitti ja siirto saattaisi olla mahdollinen.

Haukka luimisti korvansa, kun mä avasin karsinan oven, mutta väisti kohteliaasti nakatessani heinätupon karsinan nurkkaan. Se mustankirjava ori oli palauttanut mun intohimoni ratsastukseen ja Kristiinan puhelun myötä syttynyt palo mun sisälläni ei ottanut hiipuakseen.

Mua kauhistutti, koska mä tiesin, että Newerrasta lähteminen oli mun tämänhetkisen ratsastusurani kannalta ainoa ratkaisu.